"Eipä kai", sanoi Uli. "Hyvähän se on minulle, ja kun se vain voi tehdä minulle jotain mieliksi, niin heti se on valmis; ja kun se huomaa, että minä toivon jotain saada kiireellä tehdyksi, niin auttaa se minkä ehtii eikä se koskaan tee minulle kiusaa kuten useat muut, jotka koettavat silloin vääntää vastusta niin paljon kuin ikinä ennättävät tai tekevät omat työnsä ihan nurin kurin kun kerran näkevät, että minä olen tähdellisessä työssä. Mutta kyllä se on vähän ylpeä; kyllä se muistaa, että se on suurta sukua, vaikka häntä oma sukunsa kieroon katsookin. Jos kuka vähänkin sitä tohtii lähennellä, niin se katsoo niin äksysti kuten aikoisi syödä ja empä yllyttäisi ketään menemään leikittelemään hänen kanssaan liian kouraan tuntuvasti, niinkuin joidenkuiden kanssa saa leikitellä. On siltä jo moni saanut oikein aika korvatillikankin."
"Mutta ei suinkaan se nyt estä sinua häntä saamasta?" sanoi Johannes. "Ei se minusta siltä paha ole, vaikkei se annakaan jokaisen sanoa ja tehdä itselleen mitä tahansa."
"Niin, mutta vielä yksi pulma", vastasi Uli. "En uskalla enää Vreneliä ajatellakaan. Se sanoisi minulle: aha, vai kelpaisin minä nyt, kun et saa enää rikkaita! Koskapa kerran pidit keltaista Liisaa minua parempana, niin enpä sinusta nyt enää piittaakaan. Minä en huoli mokomaa, joka on sellaista kuihtunutta kulokortta liehitellyt. Niin se sanoisi. Ja kuitenkin ajattelin minä koko tuon Liisan jutun ajan enemmän Vreneliä kuin Liisaa. Nyt vasta minä sen huomaan, että minä olen ruvennut rakastamaan Vreneliä yhä enemmän ja enemmän. Jos minä sen, tytön saisin, niin minä uskaltaisin ostaa talon tai ottaa vuokralle ja varmasti hankkisin siitä suurempia etuja kuin kukaan muu. Mutta nyt se on liian myöhäistä ja ei Vreneli minua ota, se on ihan erikoinen ihminen se Vreneli."
"Ei", sanoi Johannes, "ei saa jättää toivoa niin kauan kun tyttö on vielä naimatta. Ne ovat merkillistä väkeä ne naiset. Ne tekevät usein aivan päin vastoin kuin mitä heistä luulee. Kun kerran asia on näin, niin pitäisi koettaa, tyttö on minusta miellyttävä."
"Ei, isäntä", vastasi Uli, "en vaikka hirtettäisiin minä menisi siltä tytöltä kysymään. Vaikka minä kyllä tiedän, että ihan sydämeni on pakahtua kun siitä täytyy erota ja kun en sitä enää saa nähdä joka päivä. Mutta jos kysyisin ja se halveksisi minua, hylkäisi minut, hirttäisin itseni ensimäiseen oksaan, joka eteen osuu. Tuhat tulimaista, en sietäisi nähdä toisen vievän sitä vihille. Ampuisin sen miehen! Mutta ei se mene naimisiin, se pysyy yksin."
Silloin alkoi Johannes nauraa hekottaa ja kysyi:
"Mistäs sinä sen tiedät, että sellainen kolmekolmatta vuotias tyttö jää vanhaksi piiaksi.
"Oo", vastasi Uli, "ei se ota ketään; kukapas sille olisi kyllin kelvollinen."
Silloin sanoi Johannes, että pitää nyt jo lähteä täältä ja ehtiä kotiin ennenkun jumalanpalvelus loppuu. Ei ole hauska joutua kirkkoväen tungokseen. Uli seurasi harvapuheisena isäntää kotiin ja mitä vähänkin puhui, puhui hän aina vain Vrenelistä milloin mitäkin, ja Johanneksen täytyi viimein luvata, ettei hän hiisku sanaakaan siitä mitä Uli oli hänelle kertonut.
"Hupsu", sanoi Johannes, "kenellekäpäs minä siitä puhuisin?"