Täti oli jo kauan kärsimättömänä kävellä köpittänyt kylässä ja heti kun
Uli ja hänen entinen isäntänsä tulivat tupaan, sanoi hän Ulille:
"Menepäs nyt vähän sinne toiseen tupaan, jossa me nukuttiin ja katso mitä se Vreneli siellä tekee! Sen pitää varustaa tavarat matkalle, meidän täytyy jo lähteä."
Uli meni ja näki tytön seisovan pöydän ääressä laskostelemassa tädin esiliinaa. Hiljaa hiipi poika tytön selän taakse, kietoi kätensä hyvin sievästi hänen ympärilleen ja sanoi: "Täti kiirehtii." Vreneli käännähti ripeästi ja katsoi Uliin vaieten, hämmästyneenä tästä tavattomasta tuttavallisuudesta. Uli kysyi:
"Oletko sinä yhä vielä vihainen minulle?"
"En minä ole sinulle vihainen ollutkaan" vastasi Vreneli.
"No anna sitten suukkonen minulle, et ole vielä kertaakaan antanut", sanoi Uli ja kumartui Vrenelin puoleen. Mutta samassa riuhtasi Vreneli irti itsensä niin rajusti että Uli lensi takaperin toiselle puolelle tupaa ja kuitenkin oli Uli tuntevinaan että hän oli saanut suukon, hänen kasvoillaan jossain poltti Vrenelin huulten kosketus. Mutta Vrenelikös alkoi nyt kauheasti Ulia sättiä. "Minun mielestäni sinä olet jo liian vanha mokomaan kukertelemiseen. Ei kai täti lähettänyt sinua tänne sellaisille hupsun asioille, häiritsemään minun työtäni. Pitäisihän sinun toki muistaa, mitä ihmettä Stiina, sinun entinen heilasi, ajattelisi, jos nyt sattuisi tulemaan sisään! Minä en halua hänen kanssaan samallaiseen tanssiin kuin Ulla ennen!" Ja Vreneli nauroi niin että Ulin mieli ihan murhaavasti masentui ja hän oli hyvillään kun pääsi ulos.
Lähtö myöhästyi kuitenkin enemmän kuin luultiinkaan. Sillä kun hevonen aiottiin valjastaa, niin täytyi vielä ensin mennä vähän aterialle, jossa Johanneksen emäntä näytti koko ruuanlaittotaitonsa ja talonsa rikkauden. Ja vaikka Glunggen emäntä yhtä päätä hoki: "Herranen aika, kukas nyt kaikkea jaksaa syödä", niin ei heretty yllyttämästä ja eteen kantamasta eikä annettu rauhaa ennenkun hän julisti, että jos hän vielä mukareenkin nielee, niin hän halkeaa.
Kun Uli oli sitten hevosta valjastamassa, pisteli täti serkun lasten kouraan kirkkaita rahoja, vaikka ne miten vastustelivat ja vanhemmat sanoivat, että älköön nyt täti toki joutavaa tuolla tavalla niille antako ja etteivät lapset toki saa olla niin tuhmia että ottavat. Kun ne kuitenkin ottivat ja kiiruhtivat äidilleen noita aarteitaan näyttämään, niin sanoi äiti: "Voi nyt miten epäkohteliaita te olitte, ihanhan me nyt saamme hävetä." Mutta silloin sanoi täti, ettei tuosta nyt kannata puhuakaan ja tulkoot toki pian heillä käymään ja saamaan vähän vastinetta kestitykseen.
"Kyllä, ihan pian", vastattiin hänelle. "Mutta mikäs kiire teillä nyt on. Olisittehan voinut viipyä edes päivän vielä."
Niin puhellen pääsi muori viimein rattaille istuimelleen ja jatkoi siellä yhä puheluaan kertoen Vrenelille huomioitaan tästä talosta, joita huomioita tosiaan ei ollut vähän, sillä paljon oli hän täällä nähnyt ja kuullut sellaista, josta voi sanoa: "Kun olisin nuorempi ja jaksaisin vielä tehdä työtä kovemmin, niin sillä tavalla minäkin tekisin."