"Emäntä", sanoi Uli, "mitenkäs minä Teidän vuokraajaksenne? En mitenkään jaksaisi sitä taloa hoitaa. Siinä pitää olla paksumpi kukkaro kuin minulla. Te vain pilkkaatte minua."
"Ei, Uli, se on ihan totta", sanoi emäntä, "ja varattomuudesta ei ole puhettakaan. Mehän voimme sopia niin, että sinä pääset alkuun ihan ilman mitään maksuja. Elukat, kilut kalut kaikki jää taloon."
"Mutta ajatelkaas nyt emäntä", sanoi Uli, "jos vaikka jäisikin! Mikäs minut takaa? Yksi ainoa katovuosi löisi minut nurin sellaisella tilalla. Se on liian suuri yritys minulle."
"No, Uli, kyllä siitä selviät ja emmehän me ole niin pahoja ihmisiä, että annamme mieleisen vuokraajan joutua perikatoon yhden ainoan vuoden vuoksi. Sano vain: rupean, niin sillä hyvä."
"Niin, emäntä", sanoi Uli, "jospa olisikin sillä hyvä. Mutta kukas minulle emännöitsisi? Siinä se nyt jekku onkin."
"No, ota eukko", sanoi täti. \
"Hyvähän sanoa", vastasi Uli, "mutta mistäs sen saa pystyvän ja kukas minusta huolii?"
"Vai ei sinulla ole ketään tiedossa?" kysyi täti.
Silloin tukkeutuivat sanat Ulin kurkkuun ja nolona hän penkoili haarukalla rippeitä lautasellaan. Mutta Vreneli tokaisi:
"Eiköhän olisi jo aika lähteä; Musta on jo kauan sitten syönyt kauransa ja kai tuo Ulikin vihdoin tullee kylläiseksi. Ehdittehän vasta keskenänne hupsutella." Täti ei ollut näitä sanoja kuulevinaankaan, vaan virkkoi Ulille: