"Vai et tiedä ketään? No kyllä minä tietäisin."
Uli tuijotti häneen taas silmät pyöreinä. Vreneli sanoi, että eiköhän hänkin nyt saisi tuota tuollaista tietää. Levollisesti, veitikkamaisesti hymyillen, toinen käsi pöydällä ja leveä selkä mukavasti kenossa, sanoi täti:
"No arvaas, kyllä sinä sen tunnet."
Uli katseli mietiskellen seinille, ei tiennyt mitä sanoa, hän sammalteli kuten olisi säkillinen potattipuuroa kaadettu hänen kurkkuunsa. Vreneli kävellä kepsutteli kärsimättömänä tädin luo ja sanoi:
"Lähtään nyt, alkaa jo pimetä." Mutta tätipä ei ollut häntä kuulevinaankaan, vaan jatkoi:
"No etkös sinä nyt jo sitä älyä? Kyllä sinä sen tunnet! Se on aika ahkera ihminen, mutta joskus vähän häjy, ja kyllä te sovitte aivan erinomaisesti yhteen, kun vaan ette kinastelisi keskenänne."
Ja täti nauraa hekotti sydämensä pohjasta ja katsoi vuorotellen Uliin ja Vreneliin. Silloin nosti Uli päätään; mutta ennenkun hän ehti avata suutaan, ehättäytyi Vreneli väliin ja sanoi:
"Mene nyt heti valjastamaan hevosta! Täti, liika pila ei ole pilaa eikä mitään. Voi kun en olisi mukaan lähtenytkään! Mikä ihme teillä nyt on, kun ette anna minun olla rauhassa. Eilen muut minua kiusottelivat, nyt olette te vielä häjympi. Kyllä olette paha, täti."
Uli oli noussut ja aikoi lähteä, mutta täti sanoi: "Älähän nyt mene, istuhan vaan ja kuuntele. Totta minä tarkoitan. Jo monasti minä olen sanonut Jukalle, ettei sopivampaa paria ole kuin te. Tehän olette kuten luodut toisillenne."
"Täti!" huusi Vreneli, "heretkää nyt jo jumaliste, tai minä menen heti ulos. Olenko minä nyt mikä lehmä kaupattavaksi. Odottakaahan jouluun, niin kyllä lähden teidän tieltänne! Tahi jos ette jaksa enää sietää, niin menen vaikka ajemmin. Mitä te ajelette yhteen kahta, jotka eivät toisiaan siedä! Ei Uli piittaa minusta, enempää kuin minäkään hänestä! Ja kuta ennemmin päästään erillemme, sitä parempi."