Jo kauan ennen kello kolmea lähtivät he kylmään ja kuuraiseen aamuilmaan. Omituista on, miten ihminen on iloinen ja vapaa kun pääsee kodin ahdistavasta aituuksesta ja kääntää kaikellaisille huolille selkänsä ja pääsee Jumalan raikkaaseen ilmaan. Avarana aukeaa maailma edessä ja sydänkin avartuu ja urhein mielin kulkee ihminen tulevaisuuteen, jonka nuori aamurusko on ruusunpunaiseksi värittänyt. Mutta kun ilta sitten tulee, niin tulee myös väsyneisiin jäseniin kaipuu päästä takaisin ahtaan kodin lepoon ja pieninkin ponnistus on vaivan vuori, jota huoaten täytyy kantaa. Ja silloin vasta alkaa himmennyt silmä loistaa, kun tuo synkeä koti taas alkaa näkyä, kun saavutaan siihen tummaiseen tupaan, jossa väsyneet jäsenet saavat levätä, jossa koti-ikävästä kipeälle sydämelle on lääke. Iloisin mielin kiisivät he sitä hetkeä kohti, jolloin heidän elämänsä liitto nyt pyhitettäisiin; iloinen luottamus itseensä ja Jumalaan oli tullut heidän sydämiinsä ja he olivat onnestaan varmat. Riemuisesti suuteli Uli tyttöstään; hän tiesi, etteivät vaiteliaat tähdet siitä lörpöttelisi. Ja hän riemuitsi Vrenelin kylmistä, aamuviiman viilentämistä poskista, jotka kosketettaessa heti alkoivat lämmetä ja hehkua. Ne olivat kuten salaperäisen kotilieden hiillos ne posket, hiillos, joka miehen puhaltaessa heti alkaa kipenöidä ja liekehtiä. Ja Uli uskalsi sanoa, että näitä on sentään toista suudella kuin Liisan kylmiä poskia, jotka olivat hänestä aina kuin näivettyneet nauriit. Ihan pelkäsi aina nuhan tulevan, kun piti Liisaa suudella. Vreneli ei suuttunut, sanoihan vain: "Mitäs niistä menneistä, en tahdo niitä enää ajatella." — Mutta pyysi sentään, ettei Uli vain vasta koettelisikaan, ovatko toisten posket kuumemmat vai kylmemmät kuin hänen. "Jos, Jumala varjelkoon, niin kävisi, niin empä tietäisi mitä tekisin. Mutta hyvää siitä ei vain koituisi."

Näin keskusteltaessa kalpenivat jo kimaltavat tähdet ja pujahtivat taivaansinisiin vuoteisiinsa nukkumaan ja hyvä aurinko-äiti ripusti heidän sänkyjensä eteen kimaltavasäteiset uutimensa etteivät vain syntisten silmät voisi saastuttaa niiden puhdasta riisuutumista ja viatonta unta. Pakkanen ravisti rajummin kuurakiharoitaan kun aurinko ajoi sen tähtösten luota maan mustaan helmaan; ja taivaan rakkaudesta karkoitettuna koetti se nyt kujeilla maisella lemmellä yrittäen vallata Vreneliä ja likistää hänen lämpöistä neitserintaansa kylmillä käsivarsillaan ja hänen valkea henkäyksensä loisti jo Vrenelin kauluksen palteissa. Tyttö alkoi väristä vilusta ja pyysi Ulia lähtemään hetkeksi jonnekin lämpöiseen tupaan; hänen selkäpiitään ihan karmi, kyllä he ajoissa kuitenkin ehtisivät perille. Uli pysäytti hevosen majatalon kyltin luona ja Vreneli pakeni kylmää rakastajaansa ravintolatupaan. Siellä oli aamuisin tavallisesti ilkeä olla ja täytyi herätellä juopuneita kohmeloaan kärsimään. Mutta kun oli kylmä, niin meni kernaasti sinnekin vaikka liedessä olikin vain hiilissä kytevää lämmintä. Hevonen oli pian saatu talliin, mutta sitä vaikeampi oli saada tarjoilijatarta hereille; ei ollut mieluista siitä nousta ylös ennen selvää päivää ja näyttää kukoistavia kasvojaan muuten kuin auringon valossa. Viimein tuli se pörröpäisenä esiin ja hoippui niin että luuli hänen joka askelella retkahtavan nurin. Sittenkös hän haukotteli ja repi suutaan ja vaivoin sai vihoviimein kysytyksi: "Mitä vieraille saisi?"

Kauan täytyi sitten odottaa ennenkun tilattu lämmitetty viini tuli; ja se oli hotkittava melkein tulikuumana ettei olisi myöhästytty matkan periltä. —

"Kahdeksan batzia jo", ajatteli Uli, kun kuuli mitä se maksoi; "batzi tallirengille, yhteensä yhdeksän. Hyvä kun Jukka vähän avitti, en tulisi viidellä kymmenelläkään tänään toimeen!"

Niin sanoen kaivoi hän taskustaan esiin Jukan antaman rahakäärön, joka oli koolta noin ison taalarin arvoinen. Bernin seudulla on näet tapana panna rahat eriarvoisiin kääröihin, jottei niitä sitten tarvitsisi käyttäessä laskea. Uli alkoi aukoa kääröä, mutta kun hän sen vihdoin sai auki, niin siinäpä olikin puhtaita viisibatsisia, viisikymmentä kappaletta kaikkiaan. Uli ihan pelästyi kun sellainen summa lupsahti hänen kouraansa ja hän hoki Vrenelle:

"Katsohan, katsohan miten paljon se Jukka pakana antoi. Kun sen olisin tiennyt, niin olisin häntä edes paremmin kiittänyt."

"Ennätäthän tuon vielä, ole vain hyvilläsi kun sait", sanoi Vreneli. "Mutta empä olisi uskonut että Jukka voi olla näin hyvä. Olisi saanut antaa minullekin. Ei se edes kysynyt, onko minulla kreutzeriäkään taskussa, vaikka kyllä tietää, että paha merkki on, jos ei morsiamena ole kolikkoakaan kukkarossa häämatkalla. Olisi voinut tuota hyvää toivoa minullekin, vaikken ikinä tarvitsisi niin pennin pyöreää." "Ka", sanoi Uli, "ota puolet tästä, yhtä hyvinhän ne on sinun kuin minunkin."

"En, Uli", vastasi Vreneli, "mitäs hullutteletkaan. Onhan minulla rahaa ja jos ei tänään olisikaan, niin saanhan sitä aina heti kun vaan pyydän ja niinkauan kun sitä on sinulla. Usko pois, minusta tulee oikein taipuisa ja hyvä vaimo jos sinä vain pysyt kelpo miehenä; mutta jos sinä yrität ruveta pitämään minua kurissa, niin etten minä saisi mitään sanoa enkä mitään pitää omanani, niin koetetaampas, kumpi kontin kantaa! Sinä et uskokaan, miten häjyksi minä voin tulla! Minä olen ikäni saanut itse pitää puoliani. Kaikki ovat aina koettaneet minua sortaa, mutta eivätpäs vain ole jaksaneet. Ja kyllä minä osaan pitää puoleni. Luulen, että sinä mahtaisit minulle yhtä vähän kuin muutkin, tuskin sitäkään."

"Ei viitsitä koettaa", sanoi Uli; "kyllä sinä pian minulle valtasi näyttäisit. Sinähän käärit kaikki ihan sormesi ympäri ilman että ne sitä edes huomaakaan. Ei viitsitä edes leikillä puhua tällaista, rakas tyttöseni! Sattuu vielä paha kuulemaan ja rupee heti koettamaan, eikö saisi jompaakumpaa meistä tekemään leikistä totta! Mummoni kertoi monasti, että täytyy olla hyvin varuillaan sanoistaan hääpäivän aamuna. Sitä enemmän varuillaan, kuta lähemmä tulee kirkkoa. Ei pidä silloin ajatella mitään muuta kuin hyvää Jumalaa ja hänen enkeleitään ja pitää ajatella, miten ne elävät keskenään rakkaudessa ja ilossa ja tuovat kadehtimatta ihmisille kaikkea hyvää. Ei pidä silloin puhua muiden kuin hyvän Jumalan kanssa ja pitää pyytää häntä pysymään luona aamuin ja illoin, kotona ja kedolla ja sydämessä ja sisälle- ja uloskäymisessä. Pyytää, että hänen enkelinsä vartioisivat meitä alati etteivät pahat henget saisi meissä valtaa ja eroittaisi meitä toinen toisistamme. Monasti sanoi mummo, että kyllä hän jo oli pelännyt, kun ne isä ja äiti olivat naureskelleet keskenään ja riidelleet leikillä ja puhuneet maallisista asioista. Eikä ollutkaan kulunut pitkää aikaa, niin jo tulivat pahat henget, molemmat kuolivat aikaisin maailmasta ja me jäimme armottomiksi ja ihmisten vastuksiksi ja alttiiksi turmelukselle, jos ei hyvä Jumala olisi meitä ihmeellisesti armahtanut. Kiitos hänelle armostaan. Mutta mummon sanoja en minä ikinä unohda ja kuta lähemmäksi nyt tulemme kirkkoa, sitä vakavammaksi käy minun sydämeni. On melkein kuin kuolema meitä uhkaisi, eikä kuitenkaan tunnu siltä. Silloinhan sitä myös lähenee sellaista porttia, josta ei tiedä mitä sen takana on: autuusko vai helvetti. Ja vaikka luuleekin tietävänsä, kumpaanko joutuu, helvettiinkö vai taivaaseen, niin ei kuitenkaan tiedä, millaisia ne helvetti ja taivas oikeastaan ovat, ne ovat kai ihan toisellaisia kuin mitä luulee: taivas paljon suloisempi ja helvetti paljon katkerampi. Sydämeni pamppailee yhä kiivaammin, ihan hävettää, mutta enhän voi pelkoani salata."

"Minun vanhempani eivät olleet vihillä", sanoi Vreneli, "ja minä saan kärsiä heidän rikoksestaan. Vielä heidän molempain eläessä olin minä jo armoton, hylätty orpoparka ja pahat henget ovat tahtoneet usein minua pauloihinsa. Mutta minulla on ollut suojelijakin. Ehkäpä jumalinen mummo on rukoillut minunkin puolestani ja suojellut ja varjellut minua Jumalan tahdosta. En minä, Uli, tahdo kujeilla. En minä tahtoisi, että orpolapset saisivat kärsiä meidän rikoksistamme. Ja ehkäpä Jumala antaa meidän vanhemmillemmekin heidän syntinsä anteeksi meidän tähtemme, jos me vain olemme oikein jumalisia ja ohjaamme puolestamme lapsiamme Herran tykö. Ei, Uli, älä luule että minä vain kujeilen. Minun mieleni on nyt hyvinkin vakava; mutta minä olen niin tottunut kujeilemaan ja minun on täytynyt usein leikillä salata ihmisiltä sydämeni salaiset kivut. Olen nauramalla aina tukeuttanut itkuni, etteivät muut minulle olisi nauraneet. Emmekä me rupea riitelemään käskijävallasta, Jumala varjelkoon. Minä olen antanut itseni sinun halttuusi ja minä tahdon sinua myös totella, kun vain sinä rakastat minua. Ja koetan olla sellainen, että sinä voit aina rakastaa minua. En minä tahdo olla äkäpussi ja paha vaimo. Eipä siltä, etten minä pitäisi puolianikin, jos sinä rupeisit minua kiusaamaan kuten orjaa ikääni Ja minä voisin olla oikea pahahenki, mitäs minä muuta voisinkaan, Jumala paratkoon. Mutta ethän sinä ole paha minulle? Ja sen puolesta, joka minua rakastaa, menen minä vaikka tuleen, sen sinä tiedät, Uli. Menisin vaikka hetipaikalla. Kuule, minä lupaan jo tässä, ihan hyvän Jumalan kuullen, että minä tahdon aina pitää Jumalaa silmäini edessä ja rukoilla sinun kanssasi häntä aina kun sinä vain tahdot. Mutta älä pahastu, jos minä joskus naurankin ja laulan ja hyppelehdin. Usko pois, monasti minä olen ajatellut yhtäkin vanhaa eukkoa, joka minua torui kerran kun minä muka aina nauran ja hyppelehdin ja olen huikenteleva. Mutta en minä huomaa olevani koskaan niin hurskas kuin silloin, kun olen iloisella tuulella; minun tekisi mieli ihan vuorille hypähdellä ja likistää hyvää Jumalaa kaulasta tai ihan kuolla jonkun puolesta ja tehdä kaikille ihmisille hyvää."