"Minä olen kuullut", sanoi hän, "että sinä olet nyt oikealla tiellä ja että sinä saat komean vuokratalon ja hyvän vaimon ja että sinulla on säästössä vahvasti rahaa. On niin hauska, kun saan siunata avioliiton, josta uskaltaa toivoa, että se on Herrasta. Mitäpäs nyt säästöistäsi, eihän se ole pääasia. Mutta sinulla ei olisi säästöjä eikä sinua olisi uskottu niin paljon päälle, jos et sinä olisi hurskas ja kunnon mieskin. Ja siitähän minä vasta oikein olen hyvilläni. Maailmallisuus ja oikea hengellisyys ovat läheisempiä toisilleen kuin ihmiset ylimalkaan luulevatkaan. Ihmiset luulevat, että jos aikoo tulla hyvin toimeen maailmassa, niin on parasta panna ristillisyys ajoissa hyllylle. Mutta ihan päin vastoin on asia. Ja siksipä juuri saavatkin ihmiset valittaa vaivojaan ja heidän elämänsä on kuin viholaispehkon repimistä. Ajatteleppas vain, olisiko sinullakaan nyt hyvä olla, jos olisit se entinen ihmisten halveksima hulttio? Minkälainenhan hääpäivä sinullakin nyt olisi. Ajatteleppas, minkälaisenhan olisit saanut vaimon, miten suuret onnentoiveesi olisivat ja mitähän ihmiset sanoisivat teidän vihille mennessänne. Ja vertaa sitten, millaista sinulla on tänään! Kyllä näet silloin suuren eroituksen! — Vai ajatteletko, että tässähän oli ohjaajana vain sokea onni, niin sanottu sattuma? Ihmiset sanovat aina: minulla on niin huono onni, en minä mahda sille mitään! Mitäs sinä sanot, Uli? Ainoastaanko onni? Potkisiko sinua tällainen onni, jos olisit hulttio? Mutta sepä se onkin onnetonta, että ihmiset aina tahtovat rikastua onnen ja sattuman avulla, eivätkä hurskaalla elämällä, jota Jumala siunaa. Ihan paraiksi on sellaisille onnenonkijoille, että onni heidät viimein potkii luotaan pois. Oppivatpahan sitten ymmärtämään, ettei onni potki mitään, vaan Jumala se siunaa."
"Niin, herra rovasti", sanoi Uli, "ette voi arvata miten paljon parempi minulla nyt on olla kuin silloin, kun minä olin kelvottomista kelvottomin ja maantien heittiö. Mutta kyllä siinä onnikin vähän potki. Sillä jos minä en olisi joutunut niin hyvälle isännälle, ei minusta olisi tullut miestä eikä mitään."
"Uli, Uli", sanoi pappi, "onniko potki, vai Jumalanko sallima?"
"Samahan se, minun mielestäni", vastasi Uli.
"Niin", sanoi rovasti, "se on sama, mutta samantekevää se ei ole, kuten sanotaan, ja siinäpä se onkin ero. Kun onnea etsitään, ei ajatella ja kiitetä Jumalaa, eikä etsitä hänen armoaan; vaan etsitään onnea maailmalta ja maailmasta. Se joka puhuu Jumalan sallimasta, ajattelee Jumalaa ja kiittää häntä ja koettaa täyttää hänen tahtonsa ja huomaa hänen ohjaavan kaikkea. Hän ei tunne onnea eikä onnettomuutta, vaan ainoastaan Jumalan hyvän johdon, joka tahtoo ohjata hänet autuuteen. Eri puhetavat ovat erilaisten mielentilain ja eri elämänkatsomusten ilmauksia. Siksi onkin niin suuri ero eri sanontatavoilla ja siksi tulee pitää tarkkaa vaaria siitä, mitä sanoja puheessaan käyttää. Ja vaikkei tarkoitakaan juuri sitä, mitä sanoo, niin tulee ihminen kuitenkin, jos hän puhuu pelkästään onnesta, aina joko kevytmieliseksi tai synkeäksi. Mutta kun puhuu Jumalan sallimasta, niin herättää jo se sana sielussamme luottamusta ja suuntaa silmämme Jumalan puoleen."
"No sillä tavoin, herra rovasti, voitte olla oikeassa", sanoi Uli, "ja kyllähän minä sen painan mieleeni."
"Tulet kai sinä vaimosi kanssa jumalanpalveluksen jälkeen luokseni?"
"Tulen toki, jos tahdotte", sanoi Uli; "mutta ehkä me häiritsemme työtänne."
"Sitä ei häiritse kukaan", vastasi rovasti, "sillä sellaiset tilaisuudethan ne juuri ovatkin minun työtäni ja virkaani, ja sitä paitse minä oikein iloitsen, kun saan vakavilla hetkillä puhua vakavia sanoja sellaisille sydämille, joiden uskon olevan hedelmällistä maata sanoilleni. Papin sanat sellaisilta hetkiltä pysyvät usein kauankin mielessä."
Sillä välin oli Vreneli pannut jalkaansa pyhäkengät ja pukeutunut kauniiseen kaapuun ja ravintolan emäntä oli itse kiinnittänyt hänen päähänsä seppeleen. "Se on Langentalin kuosia", sanoi hän. "Mutta olkoonpa mitä kuosia tahansa, kyllä se sinulle vain sopii", jatkoi hän. "Mutta kun ne tulevat tänne sellaisella mahalla, että maha on jo tuvan perällä, kun pää on vasta ovella ja pyytävät minua panemaan seppelettä päähänsä, niin ihan minun kynsiäni aina kutittaa. Tekisi mieli tarttua lettiin ja repiä niin vietävästi, eikä panna heille seppeltä päähän. Se on hävytöntä, että lutkat ajelevat seppele päässä pitkin maanteitä ja kupu ulottuu jalkapeiton yli aina hevosen lautasille. Niiden ei pitäisi saada koskeakaan seppeleeseen; ihanhan ne sitä vain häpäisevät. Mutta ne sanovat vain, että eivät ne herrat sellaisista välitä, ne pitävät enemmän komeista kuvuista kuin seppeleistä, muka pahamaineisista enemmän kuin kunnon tytöistä. Kuka hänen nyt oikein tiennee; en ole käynyt Bernissä sen jälkeen kuin tulin Itävallasta; mutta sellaisia ne herrat vaan kuuluvat olevan. Miten hän nyt lienee, en tiedä, enkä tietää välitäkkään; mitäs minä herroista? Oikein inhottaa, kun niitä tulee meille. Ne ovat niin ylpeitä, ettei niille uskalla sanoa edes Jumalan terveeksi. Ja jos tahtoisi antaa kättä, niin eivät huoli tai eivät ota edes hanskaa kädestä: pelkäävät kai, että sekin likaantuu."