"Isäntä sanokoon", tuumi Uli.
"Mitäs arvelisitte: kuusikymmentä kruunua, kaksi paria kenkiä, neljä paitaa ja harjakaisrahat sitäpaitse?" kysyi Johannes.
Uli sanoi tyytyvänsä isäntänsä vaatimuksiin. —
"Taitaa olla liian paljon", sanoi serkku, "ja näin alussa olisit voinut tyytyä vähän vähempäänkin; mutta ei tässä nyt viitsitä tinkiä." — Harjakaisrahoja hän ei vain paljoa voinut lupailla: hevosista ottaa ne näet tallimies ja lehmistä lypsäjä ja muitapa ei paljoa tulekaan.
"Noh", sanoi Johannes, "antakaa hänelle sitten uunna vuonna vielä kunnon lahja, jos olette häneen tyytyväinen."
"Se on selvä se", tuumi Jukka. Tässä nyt ensin kaksikymmentä batzia pestiä. Ja Ulin oli tultava hänen luokseen toimeensa oikeaan aikaan. Ja Jukka antoi hänelle rahat ja löi kättä päälle ja asia oli sovittu ennenkun Uli ja Johannes älysivätkään ja ennenkun emäntä ehti tuota sanaansa kurahtaa.
"Tänään se asia on selvitettävä", sanoi Jukka päättäneensä. "Ehkei siitä muuten olisikaan tullut mitään; eihän sitä tiedä, mitä yksi yö voi matkaan saattaa."
Ja Jukka, yhtä viisas kuin vanhakin, oli hemmetin oikeassa. Emäntä mökötti koko illan tuppisuuna, sillä hän tiesi, ettei asia nyt enää puhumalla paranisi. Mutta heti kun Johannes tuli hänen viereensä sänkyyn uudinten taa, alkoi hän kysyä: "Mutta mikä ihme sinulla oikeastaan on? En olisi uskonut, että sinä olisit sellainen raukka! Tällaista harmia et ole tuottanut minulle siitä saakka kun mentiin naimisiin. Sinun on käytävä usein kylillä ja mitenkäs sitten käy, kun ei ole Ulia kotona? Ja minulle alkavat taas vanhat vastukset. Menepäs ja tarjoo paras renki vanhalle hassulle, joka ei usko ketään ja luulee kaikkia ihmisiä huonoiksi! Holhuun alle täytyisi sinut panna! Luulisi, että olet ollut humalassa kun teit tällaista. Sanopas nyt vihoviimein: mikä sinun päähäsi oikein äjähti?"
Mutta Johannes, jonka omaakin sydäntä kauppa karvasteli, ei tiennyt mitä vastata; hänen hyvät aikeensa eivät hänestä itsestäänkään enää tuntuneet päteviltä. En tiedä itsekään, huokasi hän. Oli ajatellut vain Ulin onnea. Eihän Ulin ijäkseen sopinut jäädä rengiksi; ja johonkin omaan puuhaan ryhtyäkseen täytyy hänen saada rahaa, ja isompaa palkkaa ei hän Ulille voi enää maksaa.
Mutta emäntä selitti isännän sanat kaikki hölynpölötykseksi eikä ottanut uskoakseen tähän Ulin onneen, ei myöskään siihen etteivät he voisi maksaa hänelle enempää palkkaa. Lyhyesti sanoen: emäntä oli nyt oikea toramylly, ei antanut koko yönä Johannekselle unen rauhaa. — Ei Ulikaan nukkunut sinä yönä, häntäkin melkein kadutti. Ainoastaan serkku kuorsasi tyytyväisenä niin että olisi luullut seinähirsien hajoavan ja katon ilmaan kohoavan.