Aamulla oli isäntäväestä talo kuin mullin mallin; mutta heidän huolestaan ei serkku paljoa piitannut; hän kiiruhti lähtöään, antoi Ulille vielä komean punaisen batzin juomarahaa ja matkasi tyytyväisenä kotiinsa.
Uli olisi mielellään purkanut kaupan ja sitä tahtoi emäntäkin. "Mitä nyt tuosta serkusta piitata, ei siitä ole koskaan ollut meille mitään hyötyä eikä tule vastakaan ja sehän asuukin ties miten kaukana, tuskin häntä enää eläissään nähdään." — Uli sanoi, ettei hän olisi millänsäkään, jos saisi tuossa uudessa paikassaan edes olla yksinään; mutta hänelle tulee komennettavaksi kolme, neljä renkiä ja vielä piikoja ja lauma päivätyöläisiä. Se ihan hirvittää. Tietää muka hyvin, mihin peliin heidän kanssaan joutuu. Jos tahtoo pitää ohjakset käsissään, niin syntyy riitaa, täytyy sietää alituista toraa eikä edes tiedä, tokko isäntä on puolella. Olisi kai parasta lähettää pesti heti ajoissa takaisin. — Mutta Johannes ei ollut samaa mieltä. Paha on pettää sillä tavoin vento vierastakaan, semminkin serkkua. Ja tavallisesti juuri seikat, jotka ensin tuntuvat kovin vastenmielisiltä, ovat lopuksi vain pelkäksi hyväksi. Nyt ei enää auta muuta kuin antaa asiain huristaa. Kyllä kai Uli ja Glunggen isäntä keskenään tulevat toimeen. Kun Uli vain alussa on varovainen ja koettaa päästä lujalle maaperälle, niin hyvin käy! Hannu, serkun toinen renki, on hyvän opin saanut, varsin taipuisa poika; eikä suinkaan Uliakaan huonosti kohdeltane. Joka tapauksessa: mikä on tehty, se on tehty; on siis parasta vain taipua kohtaloon eikä siitä liikoja puhua.
Niin vieri aika ja joulu läheni. Räätälit, ompelijattaret ja suutarit tulivat ja lähtivät vuorotellen talosta; ja vaikkei siitä hiiskuttukaan, niin tulivat ja lähtivät he etupäässä vain Ulin vuoksi, sillä hänelle nyt laitatettiin vaatteet erinomaiseen kuntoon, melkein kuin omalle pojalle, joka aikoo maailmalle. Milloin löysi emäntä vielä kaistan kangasta, jota hän ei muuhun tarvinnut ja teetti siitä Ulille paidan, milloin toi isäntä takin, joka oli käynyt hänelle liian ahtaaksi, tai liivit, jotka räätäli oli tuhrinut niin pilalle, etteivät ne hänelle itselleen kelvanneet. — Eräänä iltana sanoi isäntä: "Uli, sinun täytyy vielä hankkia papintodistus; mene siis huomenna pappilaan, jotta papille jää aikaa sitä laatia."
"En minä menisi mielelläni", sanoi Uli. "Kyllähän minä pidän papista ja rakastan häntä ja sen saarnat ovat olleet minulle pelkäksi hyväksi ja minä olen niistä tullut huomaamaan, että jos aikoo tulla ihmiseksi, niin täytyy seurata Vapahtajaa. Mutta rippikoulussa minä olin ihan kelvoton ja taitamaton poika ja hänellä oli minusta paljon kiusaa; ja siitä saakka olen minä häntä karttanut enkä ole puhunut hänen kanssaan ainoaakaan sanaa. Tuntuu nyt ilkeältä, en tohtisi mennä hänen eteensä; sillä kun minä menen, niin luulee hän, että minä olen yhä vain se entinen kelvoton poika ja antaa minulle pahat passit. Ota sinä isäntä se papinkirja häneltä; tule sinä kanssani pappilaan?" "En", vastasi isäntä, "on sopivinta että itse menet sinne, eipähän liene suureksi haitaksi, vaikka hän sinua vielä vähän neuvoo ja varoitteleekin."
Ulin täytyi mennä itse tahtoi tai ei. Mutta tuiki tukalalta tuntui hänestä lähetä pappilaa; ja hänen sydämensä pamppaili kun hänet kutsuttiin sisään; ja kun sitten pappi kysyi: "Mitä on asiaa, mitä sinä tahdot?" niin niukuin naukuin sai hän suustaan ulos tuon yksinkertaisen sanan: "Papinkirjaa". Pappi availi paksuja kirjoja ja kysyi: "Oletkos sinä Ulrik Merk; isäsi oli nimeltään Risto, äitisi oli Matleena Schmönck, kumminasi Venechbur?" — Ulia kummastutti, mistä se pappi kaikki sellaiset tietää ja että pappi tunsi hänet, vaikka hän oli rippikoulun ajasta melkein jalan verran venynyt. — Sitten kysyi pappi taas: "Sinä menet Glunggeen? No niin, hauskaapa olisi, jos menestyisit siellä", sanoi hän. "Minä olen jo kauan iloinnut, kun sinusta tuli kelpo mies; sillä minä riemuitsen aina, kun näen ihmisten osuvan sille paremmalle tielle. Rippikoulustasi päättäen en olisi voinut sitä sinusta uskoa. Mutta hyvälle Jumalalle on mahdollista moni sellainen seikka, jota ei ihminen aavistakaan. Mutta älähän vain unohda Glunggessa, että siellä on se sama Jumala, jonka silmä sinua täälläkin vartioi, ja että sinä menestyt ainoastaan silloin, kun hän sinua auttaa ja kun sinä olet uskollinen hänelle. Älä unohda, että hän näkee kaikki ja kuulee kaikki, vaikkei isäntäsi näkisi ja kuulisikaan. Nyt tulet sinä pannuksi paljon päälle; niimpä sinulta myös paljoa vaaditaan. Nyt sinun on turvauduttava Jumalaan enemmän kuin koskaan ennen. Ja ajattele siis aina, mitä sanot rukoellessasi: Elä johdata minua kiusaukseen! Ajattele sitä, mitä Vapahtajamme on sanonut: Valvokaat ja rukoilkaat, ettette kiusaukseen lankeisi. Minä iloitsen aina, kun kuulen sinusta hyviä sanomia; ja kun vasta tulet tänne vieraisiin, niin pistäydy myöskin minun luonani ja ilmoita minulle, miten sinun käy — niin minä suuresti iloitsen."
Uli lähti aivan heltyneenä ja ihmeissään papin luota ja kiihkeästi hän odotti hetkeä, jona sai kertoa isännälleen: "Kuulkaas, isäntä, kun pappi tunsi minut yhä ja tiesi minusta kaikki! Hän tiesi, että minä olin parantunut ja että minä lähden Glunggeen, ja minusta tuntui, kuin hän olisi tiennyt, millainen minulle tulee olo sielläkin. Mitenkähän tämä on mahdollista? Eihän se ole koskaan minua puhutellut eikä ole käynyt herran pitkään aikaan sinun luonasi?"
"Tjaa", sanoi isäntä, "siinäpä sen nyt näet! Mitäs minä puhuin sinulle siitä nimestä? Hyvä nimi kauas kuuluu ja huono vielä kauemmas eikä ainoakaan ihminen ole niin halpa, ettei hänestä jotain puhuttaisi. Ja pappismiehen on aina pidettävä enemmän tai vähemmän vaaria nimistä, jotta hän tarpeen tullen tietäisi, millä tavoin kullekin ihmiselle on puhuttava. Sellaiset odottamattomat kehoitukset vaikuttavat usein hyvää, eikä ole haitaksi jos ihminen tietää, että muistetaan pitää hänen elämäänsä silmällä."
"Niin, kyllä minä sen tunnustan", sanoi Uli, "että minä tulin papin kehoituksista hyvilleni ja paha olisi ollut, jos en olisi tullut itse sinne menneeksi. Sillä siellä sain minä kuulla pari tärkeää sanaa, joita en koskaan unohda."
Isäntä oli itse päättänyt viedä Ulin uuteen paikkaan, — jottei Ulin tarvitsisi maksaa matkakuluja, sanoi hän, ja jotta hän ehkä vielä voisi antaa Ulille jonkun hyvän neuvonkin, nähdessään uuden paikan. — Ulilta jäi vuoden palkka melkein koskemattomaksi ja hänellä oli nyt säästössä hyvinkin yli 150 kruunua. Hän oli teettänyt itselleen matka-arkun, jossa oli hyvä lukko, joten ei voitaisi hänen tavaroitaan varastaa.
Tuli uusivuosi; sitä vietettiin tavalliseen tapaan. Viiniä ja lihaa oli pöytä kukkurallaan. — Ennen oli uusivuosi Bodenbauerin talossa ollut hyvin hauska juhla; nyt istuttiin yhdessä, syötiin, juotiin ja koetettiin olla iloisia; mutta silloin sanoi Uli yhtäkkiä: "Viimeistä kertaakohan minä tässä nyt istun?" ja kyyneleet tulivat hänen poskilleen ja hän nousi ylös ja meni ulos. Ja kaikille muillekin tulivat vedet silmiin eikä maistunut enää ruoka eikä kukaan enää puhunut mitään pitkään aikaan, kunnes emäntä viimein sanoi: "Johannes, mene nyt sinä ulos katsomaan, minne se Uli jäi; hänet pitäisi saada takaisin tupaan. Tällaista se nyt on! Ja minä en ole tähän syypää; mutta ollaan nyt edes viime hetket yhdessä."