KAHDESTOISTA LUKU.
Miten Uli lähtee entisestä palveluspaikastaan ja tulee uuteen.
Seuraavana aamuna varustettiin reki matkakuntoon, köytettiin matka-arkku rekeen ja Ulin oli syötävä vielä talonväen kanssa aamiaista: juustoa, munapannukakkua ja kahvia. Kun hevonen oli valjaissa, ei Uli ollut päästä paikaltaan liikahtamaan, ja kun viimeinkin piti lähteä, ja hän antoi emännälle kättä sanoen: "Voikaa hyvin, emäntä, älkääkä muistelko minua pahalla!" niin juoksivat taas vedet hänen poskilleen ja emännänkin piti ihan panna esiliinan lieve silmilleen ja hän sanoi: "Mitäpäs minä pahalla, kunhan vain sinä menestyisit; mutta jos sinulla ei ole siellä hyvä olla, niin tule vain takaisin meille heti kun haluat, kuta pikemmin, sen parempi."
Lapset eivät tahtoneet mitenkään päästää Ulia irti; ja ihan viilsi Ulin sydäntä, kun isäntä viimein sanoi, että kyllä lasten nyt täytyy hänet laskea; heidän on lähdettävä heti jos tänään aikovat vielä ehtiä perille. Ja eihän tässä nyt viimeistä kertaa nähdä toisiaan; ja eikä tässä nyt muu auta.
Kun he olivat lähteneet, pyyhki emäntä silmiään vielä pitkän aikaa ja hänen täytyi hellitellä ja lohdutella lapsia, jotka eivät tahtoneet heretä itkemästä ja uikuttamasta.
Kauan ajoivat he kahden kesken sanaakaan virkkamatta kimaltavain hankien lomitse. "No, no!" mutisi isäntä väliin, kun huima Laukki rupesi laukkaamaan, kiidättäen keveää rekeä nuolen nopeudella eteenpäin ja tupruttaen kavioillaan lunta pyrynä ilmaan. "Minulle tulee yhä ikävämpi ja ikävämpi, kuta lähemmä joudumme", sanoi Uli; "minulla on niin raskas olla etten voi uskoa muuta kuin kulkevani onnettomuuteen, minusta on ihan kuin näkisin tuhon edessäni tuossa paikassa."
"Ei se ole kuin sitä entistä tuttua vaivaa vaan", sanoi isäntä, "enkä minä pahoja ennustele. Ajatteleppas vaan muinoista aikaasi, kymmenen vuotta sitten, jolloin olit vielä hulttio ja minä rupesin sinua pakottelemaan parannukseen: miten vaikealta sinusta silloin tuntui parantuminen! Paljoa et silloin toivonut, et uskonut, että kaikki vielä kerran kääntyy parhain päin! Ja kuitenkin selvisivät asiat vähitellen aivan hyvin, uskosi kasvoi ja nyt olet sinä poika, josta voi sanoa, että vaikeudet ovat sinulle olleet vain hyväksi. Älä siis enää ole milläsikään, tämä, johon nyt tullaan, on paljon helpompaa kuin se entinen; ei missään tapauksessa voi käydä pahemmin kuin että vuoden päästä tulet takaisin minulle. Pysy vain kunnon miehenä, ja ole aina varuillasi, sillä se serkku on niin hirveän epäluuloinen. Mutta kun hän sinut oppii tuntemaan, ei sinulla ole hänestä vastusta. Pahemmassa pelissä olet palkollisten kanssa; kohtele heitä varovasti, edisty harvaan ja hartaasti. Kohtele heitä rakkaudella, niinkauan kuin se käy päinsä, ja jos se ei auta, niin puhu niille kerran suusi puhtaaksi ja sanokin, että tiedät, missä asemassa olet. Viidentenä pyöränä en minäkään rupeisi olemaan koko vuotta."
Oli selkeä, kirkas tammikuun päivä kun he kauniiden peltojen, valkeain aitain ja kimaltavain puiden lomitse ajoivat Glunggen tiluksille. Tämä tila oli noin neljännestunnin matkan päässä Üfligenistä, laajuudeltaan yli sata auranalaa, hyvin hedelmällistä maata. Mutta kaikki ei ollut kuitenkaan yhtenä palstana, joitakuita peltoja ja niittyjä oli erillään etäämpänä. Sadevuosina oli paikkapaikoin ehkä liian kosteaa, mutta kyllä siitäkin pulasta helpolla voisi päästä. Kun he ajoivat kartanolle, joka oli laakson pohjalla, kävellä kompuroi Jukka jo kepin nojalla tanhuilla ja sanoi jo kauan heitä tähystelleensä sekä pälyilleensä eikä ollut uskonut heidän enää tulevankaan. "Pitää tulla ottamaan hevosta!" huusi hän sitten karjakartanolle päin, joka oli rakennettu ihan talon kupeeseen. Ei tullut ketään. Ulin täytyi itse riisua hevonen. Hän kysyi, minne hän sen saisi viedä? "Hei, pitää tulla ottamaan!" huusi Jukka uudestaan. Ei tullut ketään. Silloin meni ukko kiukuissaan tallin puolelle, riuhtaisi ovet auki, ja sielläpä sukikin tallirenki aivan levollisesti hevosta.
"Etkös kuullut, että sinua huudettiin?" sanoi Jukka.
"En minä ole mitään kuullut."