"No kuule siis nyt ja tule ottamaan hevosta!"
"Sille täytyy ensin tehdä tässä tilaa", mukisi renki ja alkoi temmeltää hevosten joukossa kuin haukka kyyhkyslakassa. Hevoset rynkäilivät ja teutaroivat pilttuissaan ja Ulin täytyi alituiseen hokea "soh, soh, voi voi" ennenkun hengen kaupalla sai Laukin tallin takanurkkaan. Sitten ei Ulille annettu riimua. "Olisit tuonut mukanasi!" mukisi renki hänelle. Kun hän viimein ehti jälleen reelleen ja päästi arkkunsa köysistä, käskettiin halkomiehiä avuksi sitä kantamaan; mutta pitkään aikaan ei yksikään heistä hievahtanutkaan. Viimein lähettivät miehet avuksi pojan, joka laski portaiden käsipuilla luisua niin että oli vähällä lennättää Ulin nurin niskoin ja voimiaan sai Uli kiittää kun pysyi jaloillaan. Kammio, johon hänet vietiin, ei ollut valoisa, ei lämmitettäväkään, ja siinä oli kaksi makuulavaa. Vähän alakuloisena hän siinä seisoskeli kunnes hänelle huudettiin alaalta: "Pitää tulla saamaan vähän lämmikettä." Ulkona otti häntä vastaan iloinen, kaunis tyttö: tukka ja silmät pähkinän ruskeat, posket valkeat ja punaiset, huulet pehmeät, hampaat huikaisevan valkeat. Suurikokoinen ja vahvarakenteinen hän oli mutta samalla solakka. Vakavana seisoi hän siinä, mutta vilkuipa vakavuuden takaa veitikkamaisuuskin ja hyvänsävyisyys. Koko hänen olennostaan kuvastui tuo joskus nähty, vaan selittämätön todiste sisäisestä ja ulkonaisesta puhtaudesta, sielu, joka vihaa lokaa ja tekee ruumiinkin puhtaaksi tai ainakin puhtaan näköiseksi likaisessakin työssä. Vreneli, se oli tytön nimi, oli isännän orpo sukulainen. Hänellä ei ollut itsellään paikkaa, mihin päänsä kallistaa ja häntä kohdeltiin kaikkialla kuin mitäkin tuhkapöperöä; mutta aina hän vain karisti tuhkat yltään eikä huolinut surra tai surujaan ilmaista. Jokaisena uutena huomenena hän nauroi uutta iloa Jumalalle ja ihmisille, ja hän oli siis kaikkialle oikeastaan tervetullut, tuo koditon, joka tenhollaan loi ihmissydämet asuinsijoikseen. Siksi sukulaiset häntä oikeastaan hellästi rakastivat, vaikka luulivat vihaavansa koska hän oli hedelmä erään korkea-arvoisen sukulaisen ja köyhän päivätyöläisen luvattomasta kanssakäymisestä.
Vreneli ei ollut avannut Ulin kammion ovea. Kun Uli astui ulos, tarkastelivat häntä nuo ruskeat silmät kiireestä kantaan ja hyvin totisena kysyi tyttö: "Taidatte olla se uusi isäntärenki? Pitäisi tulla alas saamaan vähän lämmikettä." Eihän sitä nyt olisi tarvittu, sanoi Uli, olihan tässä jo matkalla syöty ja juotu kyllikseen. — Kuitenkin lähti hän vastustamatta ripeän tytön jälestä tupaan. Siellä istuivat jo Jukka ja Johannes pöydän ääressä, jolla höyrysi lihaa, tuoretta ja suolattua, hapankaalia ja päärynälohkoa. Vanha, pyylevä, ystävällinen nainen tuli Ulin luo, kuivasi ensin käsiään esiliinaansa, antoi sitten Ulille kättä ja sanoi: "Tässäkös se nyt on se uusi isäntärenki? No eläs, jospa olet yhtä rehellinen kuin pulska, niin kylläpä hyvin tullaan toimeen. Istupas nyt tuohon syömään äläkä arkaile; sitä vartenhan siinä on ruokaa, että syödään." Karsinassa istui vielä jokin laiha, kalpeakasvoinen kuvatus, silmät kelmeät ja sameat; näytti kuin ei hän olisi tietänyt mitään koko maailman menosta ympärillään. Hänellä oli sylissä kaunis rasia ja hän pujotteli puikolta toiselle silkkilankaa.
Jukka kertoi, missä pelissä hän oli ollut edellisen isäntärengin kanssa ja mitä kaikkea pahaa hän nyt jälestä oli huomannut sen tehneen täällä. Ja hän epäili entisen isäntärengin tuottaneen talolle turmiota paljon enemmänkin kuin mitä hän vielä tiesi.
"Sellaista harmia niistä on mokomista miehistä! Eikä niitä saa vetää edes hirteen: ja se on vääryyttä se. Ei ole aina tässä maailmassa näin kursailtu; ennen aikaan hirtettiin heti paikalla se, joka oli varastanut tavaraa hirttonuorankaan arvosta. Se oli oikeutta se, mutta nyt on järjestys päin hiiteen. Luulisi että hallituksessa on pelkkiä kelmiä: niin painetaan kelmien tekoja jäniksen käpälällä. Nykyjään ei hirtetä edes akkojakaan, jotka myrkyttävät miehensä. Ja kumpikohan lienee pahempaa, murhatako vasten lakia vai jättää henkiin vasten lakia? Enpä tiedä oikein kumpi. Ja kuitenkin minusta tuntuu Jumalan ja ihmisten edessä anteeksi antamattomalta se, että juuri ne, joiden velvollisuus olisi pitää lakia voimassa, tekevät lait itse tehottomiksi. Minun mielestäni pitäisi olla oikeus teljetä mokomat lainvartijat siihen paikkaan, minkä he ansaitsevat! Vaan nykyjään on pakko maksaa heille vielä palkkaakin!"
Sillaikaa kun Jukka piti tätä pitkää puhettaan — (onneksi toki vain omain seinäinsä sisällä, sillä muuten olisi hän hyvässä lykyssä voinut joutua, jos ei juuri painokannejuttuihin, sillä sellaiset eivät vielä siihen aikaan olleet muodissa, vaan oikeuteen isänmaanpetoksesta) — sillaikaa puheli emäntä Johannekselle ja etenkin Ulille: "Syökää nyt toki, älkäähän nyt säästäkö, eihän ne katseltaviksi siinä ole, vai eikö ne kelpaa? Saatte tyytyä siihen mitä meillä on tarjota, huonoahan se on, mutta hyvästä sydämestä sitä annetaan. Jukka, muistapas nyt antaa juomaa, lasit on tyhjinä, juokaahan nyt toki, saahan sitä nyt lisää, eihän se nyt siinä kaikki ole. Poikahan se meille sitä antoi, sen pitäisi olla hyvää, sillä se osti itse sen Weltschlandista, kuului maksaneen kokonaista viisi ja puoli batzia mitta ja sittenkin mitattiin ihan nipin napin."
Kun ei Uli enää tahtonut ottaa, alkoi vanhus itse sulloa hänen eteensä ruokaa, kaapaisi isoimmat lihakimpaleet haarukkaan ja lykkäsi ne siitä peukalollaan Ulin lautaselle ja sanoi: "No sepäs nyt on ihme ja kumma, ettei sinuun enää mukarettakaan mahdu; tuollaisen ison pojan pitää syödä kovasti, jotta pysyy voimissaan, ja kyllä meillä syödä saa. Kun tekee työtä, niin pitää myös syödä. Ota nyt, ota pois!" Mutta eihän Uli vihoviimeisellä enää miten jaksanut, hän otti hatun päästään, rukousteli ja nousi ylös lähteäkseen ulos. "Älähän mene", sanoi Jukka, "minnekä sinä aiot? Kyllä ne pitävät hevosesta huolen, minä käskin niitä kovalla." "No, minä aioin lähteä vähän katselemaan, miltä täällä näyttää", sanoi Uli.
Muori sanoi: "No mene sitten; mutta tulehan heti sisään kun tulee vilu; työhön et saa ruveta tänään, kuuletkos!"
"Kyllä se on tässä vielä pelissä", sanoi Jukka; "ne ottavat sen tänne sangen karsain mielin vastaan; ja luulenpa, että tallimies olisi itse mielellään ruvennut isäntärengiksi. Mutta minusta on hyvä, että ne nyt jo ovat toisilleen vähän vastahakaa. Ei ole hyvä, että palvelusväki on liian yksimielistä keskenään, sillä isäntä siitä saa kalliisti maksaa."
"No kukapa tuon nyt oikein tiennee", sanoi Johannes; "niin no, jos nyt palvelusväki on yksimielisesti isäntäväkeä vastaan, niin isännän käy huonosti, se on selvä. Mutta vaikkapa palvelijat ovatkin keskenään riitaisia ja tekevät toisilleen kiusaa paraansa mukaan eivätkä auta yhtään toisiaan, niin huonosti käy silloinkin isännälle, sillä eripuraisuus vahingoittaa lopulta etupäässä vain isäntää ja hänen etuaan. Minun mielestäni pitää aina paikkansa se sananlasku, että rauha rakentaa ja sota hävittää. — Ei minua oikein teidän olot miellytä. Ei tullut kukaan ottamaan hevosta vastaan kun tultiin taloon; ei kukaan tahtonut auttaa Ulia arkkua kantamassa; täällä tekee jokainen mitä haluaa eikä kukaan pelkää ketään. Tästä, serkku, ei koidu hyvää. Minä sanon suoraan: tähän Uli ei voi suostua. Kun hän kerran on isäntärenki ja kun hänen tulee vastata kaikesta, niin tahtoo hän myös järjestystä; hän ei anna jokaisen tehdä mitä ikinä vain miellyttää. Siitä syntyy mellastusta; kaikki käyvät hänen kimppuunsa, ja jos Te ette rupea hänen puolelleen, niin pistää hän pillit pussiinsa. Sanon suoraan, ja sanoin sen jo hänelle itselleenkin, että tulkoon hän heti vain meille takaisin, jos ei voi täällä tulla toimeen. Meille on hän aina tervetullut. Meitä kaduttaa jo kun päästettiin hänet lähtemään ja muorikin ihan itki, kun minä läksin Ulin kanssa tänne, aivan kuin hän olisi ollut oma poika."