Seuraavana aamuna sanoi Uli emännälle, että toinen tyttö on liikaa riihellä, emäntä voisi ottaa toisen niistä tupahommiin, kumman näki sopivammaksi. — Ja Uli meni puimaan ja pui sillä tapaa, että hänen riuttansa löi aina vierusmiehen riuttaa jos tämä ei puinut viljaa kunnollisesti ja juuresta aina tähkään saakka. Ja kun yksi lattia oli puitu, niin tehtiin muuttotyöt hyvin joutuin ja alettiin puida uutta, eikä Uli pakoittanut toisia ripeyteen sanoilla, vaan omalla ahkeruudellaan. Tuvassa olijat tuumivat, että tuntuupa nyt kuin olisi riihimiehillä ihan uudenlaiset riutat; kumu käy toisellainen kuin ennen; kyllä kai ne nyt lyövät jo pelkkää permantoa. — Mutta tyttö, joka tuli tupatöihin, kertoi mitä ne aikovat Ulille vielä tehdä. Ulin ei tarvitsekaan luulla, että hän saa tupata tänne uusia tapoja; eivät he anna mokoman itseään kiusata. Vaikka tosin Uli häntä säälitti, sillä hän on höyli poika ja työtä se osaa tehdä, se täytyy tunnustaa; mihin se vain sormellaankin koskee, se luonnistaa.

Muiden ollessa riihellä, oli tallimies lähtenyt ratsain kotoa; kuului menneen seppään. Lypsäjä oli lähtenyt viemään lehmää, mutta minne, sitä ei hän ollut sanonut kellekään. Päivä kului puoliin ennenkun he ehtivät takaisin kotiin, kumpikaan ei ollut koko päivänä niin tikkua ristiin pannut. Murkinoitua autteli Uli vielä naisväkeä ateriasta jälelle jääneitä perunoita kuorimassa, kuten on hyvä tapa hyvin järjestetyissä taloissa miesväellä aina kun heidän aikansa vain sallii. Mutta muut juoksivat heti ulos, tuskin ehtivät rukoustellakaan.

Kun Uli tuli pihalle, niin riihestäkös kuului melu; kaksi paria pyllerteli painia lyöden viimeisellä lattiallisella ja toiset katselivat päältä. Uli käski lypsäjää luokseen: heidän oli näet heti päästettävä vasikat ulos ja katsottava missä kunnossa ne olivat; kai niitä pitäisi sukia ja voidella salvalla. Lypsäjä sanoi, ettei se kuulu Uliin; hänen vasikoittensa kanssa ei ole kellään mitään vehkeilemistä olkoot ne missä tilassa tahansa. Ja tallimies tuli Ulin luo ja kysyi: "Tahdotkos, niin koetellaan? Uskallatkos?" Ulin sisu kiehahti, hän huomasi, että tämä oli etukäteen tuumittua juonta, josta ei pääsisi puuhun ei pakoon. Ennemmin tai myöhemmin, sen tiesi hän, täytyisi hänen kuitenkin pakosta koetella. Miksei siis nyt jo? Tietäisivätpähän sitten kerta kaikkiaan, mikä hän on miehiään. "No, jos tahdot, niin samantekevää", vastasi hän, ja kaksi kertaa peräkkäin paiskasi hän tallimiehen selälleen niin että luut ruski. Silloin sanoi lypsäjä, että hänkin tahtoo koettaa: vaikkei hänen oikeastaan maksaisi vaivaa ruveta painiskelemaan tosissaan mokoman naakin kanssa, jolla on sääret kuin piipun varret ja pohkeet kuin kärpäsellä. — Ruskeilla, karvaisilla käsivarsillaan tarrasi hän Uliin kuin aikoen kääriä hänet luutturiepuna kasaan. Mutta Ulipa piti puolensa ja lypsäjä ei häntä kaatanut. Lypsäjä tuli yhä kiukkuisemmaksi, hän rutisti yhä äkäisemmin, hän käytti sekä käsiään että koipiaan ja puskipa kuin härkä päälläänkin, — kunnes Uli viimein kyllästyi ja ponnistaen kaikki voimansa hänkin antoi lypsäjälle sellaisen heiskauksen, että tämä lensi ketarat ilmassa jyväkasan yli keskelle riihen lattiaa eikä pitkiin aikoihin tiennyt, oliko ilmassa vai maassa. — Sattumalta, sioille ruokaa tuodessaan, oli Vreneli nähnyt Ulin voiton, ja tuvassa tuumi hän kohta emännälle, että hänpäs oli nähnyt iloisen tapahtuman: ne olivat koettaneet häväistä Ulia, Ulin oli täytynyt lyödä painia, mutta hän oli voittanut ne kaikki. Ja katalan lypsäjän oli se nakannut selälleen niin että tuskin enää ylös pääsi. Se oli hauskaa, että Uli oli heitä väkevämpi, varmaan täytyisi niiden nyt häntä edes vähän pelätä ja kunnioittaa! —

Mutta tultuaan tällä tavoin häirityksi vasikkakuulustelussaan, tarttui Uli riuttaan ja sanoi lypsäjälle, ettei hänellä nyt enää ole aikaa katsastaa vasikoita, täytyy sukia niistä syöpäläiset jonain toisena päivänä. — Viljan puhdistukseen meni tällä kertaa aikaa enemmän kuin muulloin, ja kuitenkin ehdittiin riiheltä tavallista aikaisemmin ja elo oli paremmin puhdistettua kuin ennen. Mutta ahkeroitu olikin tavallista enemmän eikä ollut talvinen vilukaan väkeä vaivannut.

Kun Uli kertoi isännälle, minkä verran jyviä oli saatu, sanoi isäntä, etteivät he kertaakaan ennen tänä vuonna olleet saaneet näin paljoa — vaikka olivat puineet lakoon menneitäkin.

Illalla kun väki istui ruualla, tuli isäntä pöydän luo ja sanoi: "Minun mielestäni olisi mukavinta ruveta vedättämään puita metsästä jo nyt. Hevosia ei tarvita muihin töihin ja sää on hyvä. Ja minun mielestäni sopii olla riihellä ja vedättää puita yhtaikaa, kun vaan osaa hyvin sovitella." Tallimies vastasi, että tiet ovat iljankoiset, hevoset huonossa kengässä; ja toiset tuumivat, ettei sitten riittäisi riihelle kuutta henkeä, enintäin vain neljä ja siten ei selvittäisi riihitöistä ajoissa. Viimein kysyi Jukka, kun ei enää itse osannut vastata mukisevalle palvelusväelle: "Mitäs sinä, Uli arvelet?" — "Kun isäntä käskee, täytyy käydä", vastasi Uli; "tallimies, Hannu ja minä voimme ajaa puita kotiin. Ja kun lypsäjä menee apumieheksi riihelle ja toiset auttavat häntä vuorostaan lannan luonnissa ja karjan ruokinnassa, niin ei puunhausta ole haittaa riihitöille." "No niin, tehdään sitten niin", sanoi Jukka ja meni kiireesti matkaansa. — Nyt purkausi nouseva rajuilma Uliin, ensin yksityisinä säväyksinä, sitten senkin tuhannen tulimaisena pauhuna. Tallimies kiroili: hän ei vain mene puita vetämään; lypsäjä noitui: hän ei niin riuttaan koske; toiset sadattelivat, että he eivät rupea puimaan neljään pekkaan. He eivät anna tässä kohdella itseään raukkoina, he eivät ole mitään koiria, he tietävät mikä on oikeaa, kohtuullista ja tavallista, j.n.e. Vaan kyllä he tietävät hyvin, kenen peliä tämä on: mutta varokoonkin itseään, jos tässä rupee kuudelta soitattamaan (talvella soitetaan iltalevolle kello 3, kesällä kello 6). Moni tänne on jo tullut kuin kuvernööri ja luikkinut pois kuin koira häntä koipien välissä. Halju mies, kiusaa tovereitaan isäntää mielitelläkseen. Mutta ei tässä sellaista kauan siedetä. — Uli ei pakissut monta sanaa, tuumihan vain, että se on tehtävä mitä isäntä on käskenyt. Ja käskenyt on isäntä, eikä hän ja kiittäkööt Jumalaansa, jos eivät talosta lähde huonompina kuin hän. Hän ei kohtele ketään raukkoina, mutta ei hän anna myös itseään raukkana kohdella; hänellä ei ole syytä pelätä ketään heistä. — "Jos emäntä olisi hyvä", lisäsi hän, "ja laittaisi meille kolmelle evästä, sillä me emme kai ehdi metsästä kotiin ruoka-aikaan."

Huomenna lähdettiin metsään. Vaikka tallimies miten murisi ja kiroili, ei auttanut kuin lähtö. Lypsäjä ei tahtonut mennä riihelle ja isäntä pysyttelihe piilosalla. Silloin rohkaisi emäntä mielensä, meni ulos ja sanoi lypsäjälle, ettei lypsäjä hänen mielestään ole niin suuri herra, ettei voi mennä riihelle; oli ne paljon paremmatkin ihmiset maailmassa huiskineet riutan varressa. He eivät voi pitää lypsäjää, joka päivät pitkät kuivailee korviaan päiväpaisteessa.

Niin saatiin puut kotiin, aivan kuin lumouksella. Ja helmikuussa tulivatkin ilmat ja tiet niin huonoiksi että olisi oltu ihmeissä puun haussa, jos eivät puut jo olisi ollut kotona.

Vaikka Uli oli koko päivän ulkotöissä ja raskaassa puuhassa metsässä, sillä hän ryhtyi aina tukalimpaan tehtävään, tahtoen olla etevin työssäkin, ei vain käskemisessä, niin autteli hän kuitenkin aina iltasella kotona naisväkeä huomispäivän ruokia varustettaessa ja lähti joka askareeseen mihin vain emäntä häntä pyysi. Koskaan ei hän luikkinut pyytöjä pakoon ja esti toisetkin luikkimasta. "Kuta enemmän toinen toista auttaa, sitä pikemmin joutuvat kaikki", sanoi hän, "ja onhan selvä, että renkien on autettava naisia ruokia varustettaessa, jos kerran aikovat niitä syödäkin." Ylipäänsä oli hän apuna missä ikinä vain voi- Kun piika perunoita huuhdottuaan ei voinut kantaa koria yksinään tupaan peläten aivan kastuvansa, lähti Uli joko itse avuksi tai käski renkipoikaa siihen toimeen. Ja kun poika ensin ei tahtonut totella ja vitkasteli, opetti Uli häntä vakavin sanoin kuuliaiseksi. "Typerää on", sanoi hän, "se etteivät palvelijat auta toisiaan kun toisen vaatteet ovat pilautua; typerää, jos he ylipäänsä rupeevat toisilleen vastukseksi. Siten tekevät he vasten tahtoaan omankin toimensa vaikeammaksi kuin mitä se oikeastaan on." — Tätä eivät muut tahtoneet käsittää. Niillä oli ylipäätään tuo merkillinen paha tapa, että rengit tekivät kiusaa piioille missä ikinä vain voivat, eivätkä palkolliset koskaan toisiaan toverillisesti auttaneet. Jos naisväki pyysi renkiä avuksi, niin tämä vain virnisteli ja noitui paikaltaan hievahtamatta. Emäntäkin sai usein tyytyä heidän hävyttömyyksiinsä ja kun hän meni valittamaan Jukalle, niin vastasi Jukka: no aina sinulla nyt on valittamista. Hänellä eivät rengit olekaan vaimoväen pikentteinä; niillä on parempaakin tekemistä kuin kuletella kukka-astioita paikasta toiseen. — Uli ei ollut missään talossa nähnyt moista eripuraisuutta. Hänen käytöksensä kummastutti täkäläisiä ja rengit alkoivat kiukkuisesti häntä ivata ja pilkata ja pilkka kasvoi vielä muistakin syistä ihan sietämättömäksi.

Tulevana lauantaina ei lypsäjä tahtonut luoda lantaa, syy oli vain se, että tuo työ oli hänestä vastenmielistä. Hän aikoi jättää lannan luonnin sunnuntaiaamuksi. Uli sanoi, että se ei käy päinsä; ei ole kerrassaan mitään syytä lykätä lannan luontia huomiseen. Sitenhän jäisi talo lauantaina siistimättä, mikä ei ole missään muualla tapana. Ja muuten, sunnuntaina ei pidä tehdä työtä, ei sinun, ei sinun renkis eikä sinun piikas. Kaikkein vähimmin sopii jättää kaikkein siivottomimmat työt pyhäksi. Lypsäjä sanoi: "Oli pyhä tai paha; mitä pyhä minuun kuuluu, minä en luo tänään lantaa." Ulin sisu kiehahti; mutta hän hillitsi kuitenkin luontonsa ja sanoi ainoastaan. "No luonpahan sitten minä."