Isäntä, joka oli kuullut tämän kinastuksen, meni sisään mukisten: "Kunhan tuo Uli ei vain rupeisi kaikessa komentelemaan ja tuomaan uusia tapoja taloon; se ei minusta ole sopivaa. Ainahan sitä ennenkin on luotu pyhinä lantaa eikäpä kukaan ole siitä nurissut. Voisi kelvata se nyt hänellekin."
NELJÄSTOISTA LUKU.
Ensimäinen sunnuntai uudessa paikassa.
Sunnuntain vastaisena yönä kävi talossa vilinä kuin kyyhkyslakassa. Kun Uli sunnuntai-aamuna tavalliseen aikaansa tuli alas, ei ihmisääniä tanhuilla kuulunut; mutta hevoset hörhöttivät ja lehmät ynyivät eikä lypsäjää ja tallimiestä näkynyt. Uli ruokki karjan ensimäisen kerran, ruokki toisen ja rupesi viimein itse lypsämäänkin, sillä mikään ei ole pahempaa kuin se että jätetään karja määrähetkellä lypsämättä ja ruokkimatta. Kauhistuen näki hän, miten huonosti utaria oli hoidettu; tuskin puoletkaan nännit olivat kunnollisia; hän ajatteli, että lypsäjä ei joko osaa lypsää tai sitten hutiloi. Tuskin oli hän saanut lypsetyksi, niin tuli siihen sadatellen lypsäjäkin ja sanoi, ettei tällä nyt olisi ollut kiirettä, olisihan niillä lehmillä ollut aikaa odottaakin ja jos hän vielä vasta näkee Ulin kykkimässä lehmäin alla, niin antaa hän hänelle sellaisen paukun että ikänsä muistaa lehmän alle lentäneensä. Uli sanoi, että antakoon vaan jos hyväksi näkee; mutta voi olla mahdollista, että hän itse lentää ennen lehmän alle. Muuten hän tahtoi, että lehmät on lypsettävä oikeaan aikaan ja kunnollisesti, jos ei totella, niin on hänen lypsettävä ne itse. On välttämätöntä, että lehmiä vaalitaan hyvin.
— Naisväki ihmetteli kovin: — mikäs nyt maidon näin aikaisin joudutti? Ja Vreneli sanoi: hyvä kun tuli uusi järjestys taloon; olipa jo kauan sitä kaivattu.
Kun huudettiin väkeä ruualle, tuli Uli ensimäisenä paikalleen; tytötkin ilmestyivät vasta myöhemmin, pörröpäinä, siivottoman näköisinä; rengit köntystelivät sietämättömän hitaasti tupaan. Vreneli harmitteli: tämähän nyt on vihoviimeistä odottamista, ei ehdi enää ainoanakaan pyhänä kirkkoon lähtemään. Noista heittiöistä ei kukaan mene kirkkoon; mutta kirkon häväistystähän olisikin, jos tuollaiset sinne menisivät; se vaan on kiusallista etteivät tästä muutkaan heidän tähtensä pääse kirkkoon. — Uli kysyi, miten pitkä matka täältä on kirkolle ja mihin aikaan sinne pitää lähteä, jotta ehtisi ajoissa perille ja missä siellä hänen arvoistensa sopi istua? "Kylläpäs nyt pitäjäläiset pöllästyvät", sanoi Vreni, "kun Glunggestakin joku tulee kirkkoon; meiltä ei siellä ole käyneet moneen herran aikaan. Serkku käy vain kun on pyydetty kummiksi; täti kaksi kertaa vuodessa ehtoollisella ja joka toinen vuosi rukouspäivinä; Liisa (Lisetteksihän sitä pitäisi oikeastaan sanoa) aina kun saa uuden silkkiröijyn; minä silloin kun olen saanut haukutuksi kaikki muut tulemaan oikeaan aikaan suurukselle; muut palvelijat eivät kuuna päivänä, ne eivät muista enempää kuin meidän Virkku tokko heillä sielua onkaan. Mihin ihmeelle hyvä Jumala sellaiset pölkkypäät oikeastaan panneekaan kun he kuolevat; etenkin tuon lypsäjän? Jos minä olisin Jumala, niin haudottaisin minä sitä ensin vähintäin pari sataa vuotta sievedellä ja sitten vasta ottaisin tuon tunnusteltavaksi vieläkö tuo yhä haisee; sittempähän olisi aikaa ajatella mihin hänet panisi. — Mutta Uli", jatkoi Vreneli, "ne nauravat sinulle jos menet kirkkoon, sinä saat taas sietää kiusaa." "Jumaliste", sanoi Uli, "eipähän minun tarvinne hävetä sitä, että menen kirkkoon; ja jos en voi olla täällä, niin menen matkaani. Tämä palkka ei tule niin isoksi että sen vuoksi unohtaisin sieluni."
"Oikeassa olet", vastasi Vreneli; "mene nyt vaan. Kumpa minäkin pääsisin mukaan. Mutta kun taas pidän niille pahuuksen puupäille aika saarnan, niin ehkäpä ensi pyhänä pääsen kirkkoonkin."
"Miksei isäntäkin huomauta tällaisesta?" kysyi Uli; "minun isäntäni, se patisti meitä kirkkoon, tahdoimmepa tai ei."
"Serkku sanoo", vastasi Vreneli, "ettei hän ole heidän sielujensa paimen; kunhan vain tekisivät kunnollisesti työnsä eivätkä varastaisi, niin hyvä olisi; mutta minkäs niille mahtaa." — "Sitä minäkin", sanoi Uli, "että minkäs hän niille mahtaa. Jos ei joku muu, niin ei mahda hänkään, hän on siihen liian heikko." —
Uli varustautui toisten pilkasta piittaamatta matkaan, pisti virsikirjan jakkunsa taskuun ja lähti menemään kirkkoon. Toiset virnistelivät hänelle ja sanoivat: "Nyt sitä mennään Üfligeniin näyttämään uutta isäntärenkiä. Taitaapa luulla ihmisten ihan nousevan penkeille häntä töllistelläkseen. Mutta ompa näitä nähty tällaisia teikareita ja parempiakin. Ehkäpä se luulee, että pappi vetää hänet saarnaansakin."