Vreneli oli, ehkä sattumalta, ehkä tahallaan, seisonut oven takana katsellen Ulin menoa ja hän sanoi toisille: "Kukaties pappi paremminkin vetää saarnaansa huoripukit, laiskurit ja valehtelijat, — ja siksipä te ette kirkkoon uskallakaan mennä. Kaipa ajattelette, etteivät tällaiset sielulta ja ruumiilta saastaiset köntit ole kirkkoon kelvollisia." — "Kuulepas", vastasi yksi, "hävytön sinä olet suultasi ja kyllä sinulla on kitaa, mutta kylläpä häntä nyt haluatkin, muuten et sillä tavalla puhuisi. Et sinä ole parempi kuin muutkaan, muuten olisit mennyt kirkkoon sinäkin. Kylläpäs nyt ajattelet, että kun tuon kanssa nyt kerran pääsisi kirkkoon ja vihille, niin riittäisi se matka ijäksi. Sitten saisi kirkko kyllä jäädä sinulta rauhaan." — "Se ei kuulu sinuun; ja en ainakaan sinun kanssasi tahdo vihille; ennen menen vaikka minkä ravin retkun kanssa kuin sinun", sanoi Vreneli ja kiisi ulos tuvasta kuullen hurjan naurun takaansa kajahtavan.

Uli sai pian matkaseuraa ja paljon oli väkeä koulutalon ympärillä, jonka lähellä kirkko oli. — Tuo kuuluu olevan Glunggen uusi isäntärenki, sanoi toinen yhtäällä, toinen toisaalla. Saas nähdä, miten kauan se siellä pysyy. — Ei siellä isäntärengit ole sietäneet kauan olla. Kaikilla muilla työläisillä on siellä ollut hyvä olla; mutta isäntärenki saa aina vastata kaikesta. Jos hän tulee toimeen palvelijain kanssa ja tulee samallaiseksi kuin hekin, niin vahtii Jukka häntä kuin poliisi kunnes saa ajetuksi hänet talosta. Jos isäntärenki taas vaatii järjestystä ja hoitaa tilaa vähänkin kelvollisesti, niin tekee palvelusväki tenän ja Jukka tulee viimein epäluuloiseksi ja tuumii, että nythän se rupee jo ihan isännäksi. Eikä se auta isäntärenkiä, vaan komentelee häntä kunnes hän laputtaa tiehensä. Sitten jälestä isäntä tosin katuu ja koettaa saada häntä takaisin; mutta jos saa, niin alkaa sama peli taas uudestaan. Kyllä se on koko jäkkä se Jukka.

Jokaisella oli oma tarinansa Jukasta: millainen se oli ollut sille ja sille ja mitä se ja se oli tehnyt puolestaan Jukalle; ja kaikki kehoittivat Ulia katsomaan Glunggessa vain hyvin eteensä eikä kiusaamaan itseään turhaa. Niin hän tekisi, jos olisi järkevä!

Ulilta meni ihan pää sekaisin näistä puheista eikä hän jaksanut kuunnella saarnaakaan kunnolleen. Kokemus jo todisti kaikki nuo jutut tosiksi, ja Glunggen olot tuntuivat hänestä nyt yhä harmillisemmilta ja räikeämmiltä; ja ne rupesivat tuntumaan jo ihan sietämättömiltä. Hän ei kai usein vasta pistäne nokkaansa kirkkoon, ajatteli hän, muuten hän ei jaksa sietää elämäänsä.

Kun hän synkeänä ja raskain mielin lähti kulkemaan kotia kohti, niin paistoi aurinko niin lempeästi ja lumi kimalteli niin puhtaana ja valkeana ja niin tuttavallisesti hypähtelivät ja lentelivät punatulkut tien varrella että hänen tuli oikein mukava olla; ja hänestä tuntui ihan kuin kulkisi hän nyt entisillä palveluspaikoillaan ja Johannes astelisi tässä hänen vieressään puhellen hänen kanssaan. Ja silloin oli hän kuulevinaan kuin Johanneksen sanovan: "Muistatko sinä vielä noita kahta ääntä, jotka aina ihmiselle puhuvat; noita, joista toinen viettelee pahaan ja toinen kehoittaa hyvään? Ja muistatkos sinä, että se viettelevä, liehakoiva ääni on kiusaajan ääni ja paratiisin käärmeen ääni ja että se koettaa tehdä ihmisen yltiöksi ja johtaa hänet harhaan oikealta polulta ja nauraa sitten jälestäpäin, kun on saanut hänet onnettomuuteen ja häpeään. Muistatko, että se on karkoitettava pois luota sanoen: Mene pois, Saatana! kuinkas minä niin paljon syntiä tekisin että rikkoisin Herraa minun Jumalatani vastaan." Niin oli Uli kuulevinaan Johanneksen puhuvan; ja silloin ajatteli hän, kuinka ihmiset, jotka olivat tulleet kuulemaan Jumalan sanaa parantuakseen, olivat häntä vietelleet puheillaan pahaan ja tehneet hänet yltiöksi. Ja nyt hän älysi, ken noiden ihmisten suun kautta puhui ja mihin heidän puheittensa muistaminen hänet johtaisi. Hän älysi, että hänen on tukittava korvansa heidän sanoiltaan. Ja sitten alkoivat häntä melkein kauhistaa nuo ihmiset, jotka sanovat kokoontuvansa kuulemaan Jumalan sanaa ja palvelemaan Jumalaa ja tulevatkin palvelemaan Jumalan asemasta perkelettä. Parantamatta itseään ne koettavat suistaa vielä muitakin synnin syvyyteen. Hirveää on, ajatteli hän, kun kirkkotiestä tulee ihmisille helvetin tie; ja hirveää, kun ihmisellä on sellainen sydän, että se muuttaa Jumalan sanan myrkyksi ja antautuu saatanalle silloin kun ihminen luulee palvelevansa Jumalaa. Ja hän tuli jälleen rohkealle ja hyvälle tuulelle, kun tiesi vapautuneensa ja päässeensä näillä ajatuksillaan taas oikealle ja turvalliselle tielle. Mutta kuitenkin häntä hävetti, että hän näin helposti oli ollut melkein langeta viettelykseen ja hän ajatteli, että ihminen on kuin onkin ruoho, jota tuuli häilyttää. Välttämätöntä on siis valvoa ja rukoilla ettei kiusaukseen lankeisi. Nyt tiesi hän jo, mihin se ihminen joutuu, joka ei aina valvo ja rukoile; kiusausten moninaisuuden vuoksi hänestä tuntui ihmeeltä, ettei pahuus ole ihmisissä vieläkin suuremmassakin vallassa kuin mitä se yleensä on.

Murkinoidessa kärsi hän vihoittelematta toisten pilkat: eikö häntä haluttaisi mennä vielä kiertokouluunkin ja ruveta pänttäämään katkismusta päähänsä? Ja hänhän tässä nyt saisi rukoilla kaikkien muidenkin puolesta; ja nythän on mukavaa, kun heillä on talossa ihan oikea pappi; sehän se nyt rukoilee, niin ettei muiden tarvitse!

Noin ne uskaltavat pilkata! ajatteli Uli. Uli ei ollut uskonut, että missään maailmassa olisi näin jumalattomia; että jumalattomuus esiintyisi näin julkeassa muodossa ja että näin peittelemättä vainottaisiin sitä, joka tahtoo palvella Herraa. — Sillä Uli ei tiennyt, että kaikki ne, jotka vaativat vapauksia, uskonnonvapautta, omantunnon vapautta, ne vaativat sitä vain niin kauan kunnes itse pääsevät tämän suvaitsevaisuutensa avulla valtaan. Sitten ne rupeevat despoottisiksi ja väkivaltaisiksi omantunnon ja uskonnon pakon suojelijoiksi, armotta, siekailematta, kuten kävi Ranskan vallankumouksessa. Ja merkillistä: jumalattomuus on kaikkein suvaitsemattominta juuri silloin kun se on saanut oikeuden ilmetä peittelemättä ja julkisesti. Se ei siedä jumalisuutta minkäänlaista ja se vainoo sitä kaikilla keinoilla; se selittää uskon- ja omantunnon vapaudenkin siten, ettei muka kellään ole oikeutta elää hurskaasti ja omantunnon mukaisesti. — Kukapa ei tuota mahtiin pyrkivää jumalattomuutta tuntisi ja sitä väkivaltaa, jota se nykyään alkaa harjoittaa?

Syötyä meni Uli yliskamariinsa, kylmään ja pimeään. Hän otti arkkunsa kätköstä raamatun; se oli kaunis kirja, entinen emäntä oli sen lahjoittanut muistoksi hänelle. Kirjaimet siinä olivat isot ja sivut suuret ja komeisiin kansiin se oli sidottu. Hän avasi heti ensimäisen luvun ja luki luomishistoriaa, kummastellen ihmeitä, jotka Jumalan käsi oli tehnyt, kummastellen miten viisaasti kaikki oli laadittu, miten ääretön on avaruus, jonka asukkaiksi Jumalan kaikkivalta on asettanut tähtien lauman. Hän iloitsi paratiisin ihanuuksista ja kuvitteli mielessään millaista oli elää tuossa ihmeellisessä laaksossa, jota ikuinen rauha vartioi ja joka ei vielä ole kokenut syntiä ja turmiota. Hänen mielikuvissaan kuvautui paratiisi ihanaksi auringonpaisteeksi, taivaalliseksi, pyhäksi sunnuntairauhaksi, joka näkymättömänä, ja kuitenkin kaikki kirkastavana verhona leviää kauniin puutarhan ruohikoille. Hän näki sielunsa silmillä hyvän ja pahan tiedon puun taivasta tavoittelevana, tummana kuusena hopeisten vetten partaalla. Hän näki kultaisten omenain kuultavan tummien havujen välistä, näki kirjavan käärmeen kimaltelevan tummien oksain lomista, näki sen leikittelevän kultaisella omenalla ja maistaa maiskuttelevan sitä silmät haluja kiiluen. Ja kauas hohtivat nuo silmät kuin kaksi liekkiä. Ja niihin silmiin katselivat toisetkin silmät; ja Uli näki vanhan ihmissuvun nuoren äidin kulkevan kevein askelin tuon kohtalon puun luo. Ja somastipa kiemurteli ja ihanasti kimalteli käärme tummien havujen seasta ja suloisesti maistaa maiskutteli se upeaa hedelmää. Ja yhä ihastuttavammin kimaltaen kiemurteli se puun ulko-oksalle, keinui ja kaarsi halukkaasti kaulaansa. Ja välkkyvin silmin katsoi ylös puuhun nuori äiti. Käärme oli niin upean komea, hedelmä tuoksui hyvältä ja näytti makealta ja hehkuva halu tulvahti äidin rintaan. Silloin kaartelihe käärme yhä lähemmäksi häntä ja kieritteli kauniimmat hedelmät hänen jalkoihinsa ja houkutteli suloisin äänin äskensyntynyttä halua iloisesti nauttimaan. Imarrellen ylisti se naisen kelvollisuutta ja ihanuutta ja moitti katkerasti Isän Jumalan kateutta, joka ei suonut hänelle tätä nautintoa ettei hän tulisi yhtä ylhäiseksi kuin hän itse. Hän näki miten nuo myrkynsuloiset sanat kasvattivat naisessa himoa, miten se himo paisui ja miten tuo imarteleva ääni tukahutti naisen muistosta Isän Jumalan käskyt. Hän näki miten Eeva maistoi hedelmästä uteliaan arasti ja miten kiihkeästi hän sitten tahtoi myös Aatamia synnin tekoon. Hän näki, miten sitten jokin synkeä varjo, synkeä, salaperäinen pilvi, laskeutui laaksoon ja verhosi sen. Autiona ja karuna levisi maan piiri hänen edessään, ja otsansa hiessä näki hän esivanhempamme synkeinä ja väsyneinä raatavan ensimäistä peltoaan, näki nuo viettelijän äänen ensimäiset uhrit, äänen, joka houkuttelee ihmisrukat hylkäämään Isän Jumalan käskyt ja palkitsee heitä sitten kurjuudella.

Niin istui Uli kylmässä kammiossaan tutkien pyhää kertomusta ja näki mielikuvituksessaan kaikki kertomuksen kohtaukset ihan ilmielävinä edessään. Hän ihan unohti olevansa Glunggessa, hän oli olevinaan paratiisissa, vanhan heisipuun takaa piilosta katselemassa esivanhempamme tekoja. Silloin lensi ovi yhtäkkiä auki ja raaka ääni jörähti: "Papin töissäkös sinä yhä olet!" — Vaikkei Uli ollutkaan heikko hermoiltaan, niin säpsähti hän kuitenkin tuon äänen yhtäkkiä kajahtaessa; hänestä tuntui kuin olisi enkeli Mikael yhtäkkiä tullut ajamaan häntä Aatamina paratiisista. Mutta sitten hän huomasi, että tulija olikin vain yksi rengeistä; ne olivat hakeneet Ulia jos jostakin, mutta eivät olleet uskoneet, että hän olisi täällä, kylmässä hökkelissä; ja Ulia pyydettiin tulemaan karjanhoitajan tupaan. Uli nousi ylös ja nyt vasta tunsi hän, että hän oli kylmästä ihan kangistunut. Mitä hänellä siellä? kysyi hän. Hänen piti vain tulla, sanoi toinen, sittenpähän näkisi. —

Karjanhoitajan suuressa, lämpymässä tuvassa, joka oli läheisessä, vanhassa rakennuksessa, olivat kaikki palvelijat koolla, olivatpa yksin piiatkin. Jotkut löivät korttia, jotka olivat niin likaiset kuin kymmenen vuoden vanhat karjanhoitajan housut; toiset makailivat rötköttivät uunilla. Kiroukset ja rivoudet olivat tässä hauskutuspelissä valttia. Kun Uli astui sisään, huudettiin hänelle täyttä kurkkua, että hänen pitää toikata viinaa tai viiniä, kumpaa vain tahtoo. Niin ovat tehneet aina uudet isäntärengit. Sillä heistä se riippuu, voiko Uli pysyä talossa vai ei; he toimittavat hänet pian hiiteen, jos ei hän rupea elämään ihmisiksi. —