Uli ei ensin tiennyt, miten olla kuin eleä. Hän sääli rahojaan, häntä ei lainkaan huvittanut ruveta heidän kanssaan yhteen koplaan, eikä hän heitä myös pelännyt: mutta eihän hän voinut olla itarakaan. Ja viimein ajatteli hän, että ehkäpä ne sitten saa paremmin tottelemaankin kun nyt antaa niille vähän myötä.

Päätettiin siis lähteä illallisen jälkeen ravintolaan; ja nuo heittiöt, joilla ei ollut aikaa pukeutua kirkkoon, niillä oli nyt yllin kyllin aikaa pukeutuakseen ravintolaa varten. Nuo hulttiot, jotka olivat liian laiskoja nousemaan ajoissa ylös Jumalan ja sieluparkainsa vuoksi, ne olivat nyt riemulla valmiit uhraamaan monen tunnin levon viinipöntön ääressä. Kun koko kopla oli pukeutunut illalliselle pyhätamineisiin ja koska tytöt kiirehtivät aterioimista, niin kummasteli Vreneli, mikähän heillä nyt on mielessä? — Ravintolaan tässä mennään kaikki, vastattiin; Ulin on toikattava. — Vreneli ei ollut yhtään hyvillään. Hän ei tahtonut ymmärtää, miten Uli saattoi sellaista tehdä. Jokohan se nyt rupee heidän kanssaan yksiin, jokohan se kyllästyi ponnistelemaan vastahakaan? Vai oliko antanut ajaa hulluuksia päähänsä? — Kiihkeästi halusi Vreneli siitä selvyyttä. Hyvin kärttyisenä istui hän illallispöydässä ja vastaili kovin jörösti kaikkiin puhutteluihin. Ja kun Uli ennen lähtöä kysyi: "Vreneli, etkös sinäkin tule mukaan?" niin vastasi Vreneli, että hän häpeisi lähteä ravintolaan mokomain ketkaleiden kanssa; oli hän nyt toki siksi hyvä. Ja kun Uli oli menossa ovella, huusi Vreneli vielä hänelle jälestä: "Varo itseäsi, jos uskot neuvoani!"

Matkalla ja ravintolassa koetti jokainen Ulia liehakoida. Ihan kilpaa tungeskeltiin hänen ympärillään; yksi ylisti hänessä yhtä avua, toinen toista. Silloin tällöin sanoi joku tosin moitteen, mutta siksi, että toiset voivat kehua häntä yhä uhemmin. Lypsäjä tuumi, ettei hän ollut nähnyt niin ainoaa, joka osasi lypsää paremmin kuin Uli; ja tallimies sanoi, että kuskina ei hän monia pelkää, mutta puunajossa oli Uli ollut tuhtimpi häntä. Ja kun nuorin renki sanoi, että olisipa hauska nähdä, pystyykö Uli etu-niittäjäksi ja että siinä he hänet varmaan panisivat kuumille, niin sanoi toinen, ettei hän halunnut lainkaan ruveta Ulin kanssa kilpasille, sillä hän tiesi jo etukäteen saavansa köniinsä. Ja kun toinen piika valitti, että Uli on niin ylpeä ettei ollenkaan tahdo seurustella näin halpa-arvoisen kanssa: vaan kyllä hän jo tietää, kehen Uli on silmänsä iskenyt; — niin silloin sanoi toinen: hänellä ei ole Ulissa moitteen sijaa; niin avuliasta ja höyliä poikaa ei hän ole ikinä nähnyt. Ja hän ei pidäkään mokomista, jotka heti ihan alusta jo luulevat saavansa tehdä mitä tahansa. Ja eihän Uli ole täällä vielä ollutkaan kuin viikon ajan: mitenkäs hän saattaisi tietää, kenen kanssa täällä saa seurustella ja ken oikeastaan on hänen ystävänsä, ken ei. —

Niin kehuskellessa katosi mitta viiniä toisensa jälkeen eikä Uli voinut lopettaa kemuja. Kehujen jälestä alettiin tehdä ehdotuksia ja sanottiin, että pian saa Uli nähdä, ketkä tässä hänen parastaan tarkoittavat. Eihän Ulin pidä olla narri ja ajatella, että täytyy katsoa isännän etua, ei Ulin pidä tuppautua hänen asioihinsa. Isäntä itse, hän ei sitä tahdo. Ja sitä, joka tarkoittaa enemmän hänen parastaan, väijyy se pahimmin. Mutta jos tekee vain oman nokkansa mukaan ja pullikoi aina vain vastaan kun se jotain sanoo, niin alkaa se vähitellen pelätä ja antaa arvoa toisellekin. Mitäs Uli olisi niin hullu ja kiusaisi itseään ja muita turhaan, tyhjänpäiten! Ei edes sen oma poika lellittele sitä; se vain nauraa kun saa ukkoa jutkautetuksi. — Jos vaan tässä ollaan sovussa, niin hätäkös elää! Mutta ei pidä olla sellainen kuin entinen isäntärenki: se tahtoi itse kaikki eikä suonut muille mitään. Ja siksipä hänelle kävikin niinkuin kävi! Jos olisi antanut vähän muillekin, olisi saanut olla ihan rauhassa; Jukka ei olisi tiennyt mistään mitään.

Näitä juteltiin, kerrottiin Ulille. Uli joutui ihan ymmälle: olivatko nämä tosiaan samoja ihmisiä, jotka koko viime viikon olivat häntä jos jotenkin kiusanneet? Onneksi hän muisti vielä aivan tuoreesti tämän päiväiset tapahtumat; muuten olisivat nuo liehakoimiset ja viini hänet ihan sokaisseet. Onneksi hän muisti myös Vrenelin neuvon ja oli varovainen, vaikkei voinutkaan olla ajattelematta: parempia nämä ihmiset sentään ovat kuin mitä minä ensin luulin; parempia kuin miltä ne alussa näyttivät. Ja kuitenkin ajatteli hän, että pahoin nyt käy, jos hän ei heistä tällä kertaa kunnolla pääse erilleen!

Viimein ei ravintoloitsija enää tahtonut antaa lisää viiniä, sillä laillinen aika oli lopussa. — Siinä ravintolassa näet vielä muistettiin laillista aikaa. Mutta missä ajasta ei piitata, olkoon se sitten talo, virasto tai hallitus, siellä hoidetaan toimet huonosti. Voi mikä surkea laitos onkaan larvien hoitama hallitus! Huonoinkin ihminen häpeää käydä hutiluksen asussa ja vie vähilläkin kolikoillaan ryysynsä räätälin paikattavaksi; mutta lorvehtijain hallituksessa, siellä häärivät herrat pyylevinä ja paksuina kaikessa rauhassa ja tietävätpä vielä arvonsakin! — Hyvä Jumala, tyytenkö he ovat unohtaneet, että maailma halveksii lorvehtijoita! Mutta mies, joka ei piittaa ajasta, hän on sokea kuin pöllö ja hän lähtee köppelehtimään ihmisten nähtäväksi ja valtateille sellaiseen aikaan, jolloin hänen olisi parasta puikkia pankon alle! —

Kun Uli raskaasti huoaten maksoi tuon melko ison laskun, menivät hänen kestittävänsä toinen toisensa jälkeen ulos. Vain yksi rengeistä jäi hänen luokseen. Ulkona oli pimeää kuin säkissä, lunta satoi taivaan täydeltä: tuskin näki tuumaa eteensä. Ulin toveri sanoi nyt vievänsä Ulin vielä sellaisen likan akkunan alle, jonka luona voi ehkä pistäytyä vieraissakin. Hän oli tuttu joka tytön kanssa tällä kylällä ja joka akkuna hänelle aukeaa, ei koko pitäjässä ole monta kammiota, missä hän ei olisi pistäytynyt. Uli teki tenää, ja sanoi että hän on vielä outo näillä mailla ja ettei häntä huvita väristä tuntemattomien tyttöjen akkunan alla; pitäisi vain joutua toisten jälestä kotiin, ne olivat jo lähteneet edeltä ja jättävät. —

"No tule nyt vain sentään minun kanssani ainoastaan pariksi silmänräpäykseksi, ihan tuohon lähelle; ei ole kuin puolen sataa askelta tiestä. Saas nähdä, onko sillä talontyttärellä vieraita tänään vai ei! En minä viivy niin viittä minuttia." —

Uli meni. Tuskin ehti hän tieltä pimeälle kujalle, niin lensi halko sohahtaen hänen korvallisensa ohi; joku iski häntä niskaan, toinen isku sattui olkapäähän. Ripeästi hamusi Uli pimeässä ja sai kynsiinsä halolla hosuvan käden. Tempaisi halon kouraansa ja lyödä huimasi sillä pari kertaa ympärilleen niin että luut raski; paiskasi sitten jonkun ahdistajan edestään aidan yli ja katosi itse kuin tuhka tuuleen. — Siellä täällä yhä lyödä huiskittiin ja sitten supatettiin: Älä, älä helvetissä, minähän se olen! Missä se on, minne se meni? En tiedä, piruko sen vei! Tulehan ja auta tallimiestä minun kanssani, se sai jo tarpeekseen. Verta torottaa minusta kuin siasta; vaan kyllä saa se saatana vielä voiteensa! Juostaan edelle, odotetaan ovella. Johan nyt on piru, jos ei sitä siellä saada kynsiin. Siellä se löylytetään, jotta tietää syyhyneensä. He juoksivat, pylleröivät kuopissa, ja odottelivat Ulia ovella, mutta Uli ei tullut. Viimein he alkoivat pelätä: jospa se nyt venyykin jossain ojassa tiedottomana ja vielä paleltuu! Kiireesti he puikkivat kammioihinsa ja tallirenki kiroili kiroilemistaan: sellaista hiiden paukkua ei hän ollut saanut eläissään; ja paleltukoon Uli, jos paleltuu! Kunhan ei vain ruvettaisi syyttämään heitä kun he olivat lähteneet ravintolasta yhdessä hänen kanssaan. Kylmä olisi nyt olla tiilenpäitä lukemassa.

Huomisaamuna säikähtivät he kauheasti kun Ulin ääni tavalliseen aikaa kajahti herättäen heitä työhön. — "Näetkös nyt, eikö elä se koira vielä!" sanoi tallimies lypsäjälle. "Miten pirulla se tuli kotiin?" Ei kukaan tiennyt. He kysyivät Ulilta, milloin hän oli tullut kotiin; he olivat muka odottaneet häntä kauan, vaan turhaan. Uli oli kai ollut tytön luona? Sitten kertoi Ulin toveri, mitä heille oli kujassa tapahtunut, ja moitti Ulia, joka muka oli jättänyt hänet pulaan ja juossut itse pakoon välittämättä vaikka hänet olisi kuoliaaksi pieksetty. Uli vastasi vain, että oma pää se on ensinnä vaarassa. Hän ei muuten tiennyt miten toista auttaa, kun toinen itse oli heti nujakan alussa kadonnut kuin tuhka tuuleen. Toiset tekeytyivät aivan viattomiksi ja tuumivat vain, että olisivatpas he olleet siellä, niin kyllä olisi hätyyttäjille näytetty.