Uli ei ollut tietävinäänkään, ei edes kysellyt mistä he olivat saaneet kuhmuja, eikä kertonut tarkemmin kotiin tulostaan. — Vreneli, joka peloissaan oli valvonut odotellen juhlijain palaamista, oli kuullut Ulin tulevan yksinään ja ensimäisenä kotiin; ja sitten oli Vreneli nukkunut. Aamulla näki hän sinisiä kuhmuja muutamien pääkuorissa ja sivumennen sanoi Uli hänelle: "Kiitosta vain, oikeassa olit." Enempää ei hän voinut puhua. Vreneli tuli tietysti uteliaaksi ja toiselta tytöltä, joka oli vähän kuin Ulin puolella, onnistui hänen saada viimein tietää, että oli punottu juoni ja päätetty pieksää Uli oikein kunnolla sitten kun ensin oli juotu hänen rahoillaan ja saatu kehumalla hänen epäluulonsa katoamaan. Oli koetettu pieksää hänet kylässä, jotta sitten olisi voitu lykätä syy kyläläisten niskoille. Mutta tyttö ei tiennyt, mitä sitten oli tapahtunut eivätkä tienneet sitä oikein muutkaan. Oli paukautettu pari kertaa, tallimies oli pyörtynyt ja toinen renki oli lentänyt vankkurien alle kuin tykin kidasta; lypsäjä sai sellaisen reiän päähänsä että veri puhalsi kuin ruiskusta. Mutta Uli katosi, niin että ne jo luulevat, että ovat itse lyöneet toisiaan. Olivat vahtineet Ulia ovellakin, mutta Ulia ei kuulunut. Vaan tänä aamuna oli Uli tullut heitä herättämään ja he eivät tienneet mistä ja milloin se oli tullut kotiin. Eivätkä tytötkään, jotka olivat jääneet jälemmä tielle, olleet Ulia nähneet, eivätkä kuulleet. Tänään vuodetta korjatessaan oli tuo tyttö nähnyt verta Ulin pieluksella, joten hän arveli, että kyllä kai se Ulikin oli nujakassa ollut, mutta hän ei ihmeekseenkään tiennyt, miten siinä oli käynyt. — Eikä kukaan heistä siitä tietoa saanutkaan. Ei saanut vielä Vrenelikään, kunnes Uli sittemmin sattumalta hänelle kertoi, että hän, karistettuaan ensin kimpustaan yhden ahdistajan, oli mennyt erääseen vajaan, kun oli liian vanha tapellakseen tosissaan. Ja vajassa, aivan lähellä pukareita oli hän sitten kuullut kaikki heidän tarinansa ja tuntenut heidän äänensä ja kiiruhtanut ennen heitä kotiin sillaikaa kun he holhoilivat pyörtynyttä tallimiestä. Hänen oli tosin tehnyt mieli ruveta itse vahtimaan ovelle, mutta viimein oli hän ajatellut, että ties mikä onnettomuus tästä vielä voi tulla; ja mukavinta on mennä makaamaan. Ja tästä tapahtumasta oli Uli taas saanut nähdä, kehen tässä talossa voi luottaa ja millaisia täkäläiset muut ovat.

"Älä vain pelkää äläkä rupea kenenkään seuraan ja toimita tehtäväsi kunnolla, niin kaikki käy hyvin", sanoi Vreneli. Mutta ei malttanut Vreneli olla kertomatta emännälle, mitä oli tapahtunut ja miten palvelusväki vainosi Ulia ja Vreneli sanoi, että pitäisi pitää hyvää vaaria Ulista; muuten se ehkä vielä menee matkaansa, jos hyväksi näkee. Uli näyttää kunnon pojalta ja hän pitää töistä hyvää huolta; mikä tietää, tokko koskaan enää saataisi hänen vertaistaan renkiä. "Pitää koettaa", tuumi emäntä, "tehdä kaikki voitavansa. Kunhan ei tuo ukko vain olisi noin kummallinen. Sille ei ole kukaan mieleen."

VIIDESTOISTA LUKU.

Uli saa valtaa kotona ja vainioilla, kukaties eräissä sydämissäkin.

Seuraavana sunnuntaina kutsui emäntä Ulin pikkutupaan. Jukka oli lähtenyt poikansa luo Lisetten kanssa, (mutta Liisaksi häntä vaan tavallisesti kutsuttiin!) kun tytär oli tahtonut sinne tanssiaisiin ja kiusannut ennen lähtöään ompelijattaret, räätälit ja suutarit puolikuoliaiksi laitattaessaan itseään kauniiksi. Ja kun ei sekään auttanut, oli hän itkenyt ja saanut puistatuskohtauksia: Weltschlandissa, ruikutteli hän, oli hän aina ollut kaikkein kauniimpia ja täällä ei auttanut mikään vaikka ompelijoille miten tuhlasi rahoja. Mutta nämä räätälit ja ompelijattaret eivät, Herra nähköön, osaakaan tehdä mitään ja hänen mielestään ei täällä saa kunnollista kangastakaan kuten Weltschlandissa. Ottipa siellä mitä vaatetta tahansa, aina se vain puki, vaikka puettava olisi ollut kuin variksen pelätti. Vaikka hän olisi pukeutunut Weltschlandissa miten vaatimattomasti tahansa, olivat pensionaatin rouvat, joiden luona hän asui, aina sanoneet: "Oi miten sievää, oi miten kaunista, oi miten elegantti vartalo, miten ylevät kasvot, totisen totta, hän on enkeli!" Ja täällä hänelle sanotaan: "Voi miten sinä raukka olet kalpea, voi miten sinä olet laiha kuin humalaseiväs!" Sellaista tullaan hänelle sanomaan!

"Uli", sanoi emäntä, "otapas nyt tästä, juo, ota leipää ja silavaa jos tahdot." "En minä nyt", sanoi Uli, "minähän olen ihan vasta syönyt. Mutta minulla olisi vähän kysyttävää emännältä ja jos ei se ole emännän mieleen, niin pitää vain heti kieltää, en minä siitä ole millänsäkään; minä tiedän kyllä, ettei se ole tapana tällä paikkakunnalla — — mutta sitähän minun vain piti kysyä, jos uskaltaisi, että eikö emäntä antaisi minun olla pyhäiltapäivinä tuvassa silloin kun en ole isännän asioilla kylillä? Minä en menisi mielelläni muun väen seurapaikkoihin, tietäähän sen, mitä siellä on. Enkä tahtoisi maatakaan koko iltapäivää. Lukisin mielelläni pyhinä vähän raamattua ja kirjoittaisin jonkun rivin entiselle isännällekin, mutta minun kamarissani on niin kylmää." — "Ai, tosiaankin", sanoi emäntä, "niin tosiaankin; ei suinkaan Jukka siinä tenää tehne eikähän siitä ole haittaa Liisallekaan. Sinä et ole sellainen kuin muut; saavat minusta nähden rännätä missä tahansa. Ruuan valmistamisessa ja vyyhteämisessä ei kukaan ole niin innokas auttamaan kuin sinä. Ja ylipäätään, jos pysyt yhä sellaisena kuin tähän asti, niin olen minä sinuun erittäin tyytyväinen ja Jukka myös. Mutta se ei vain osaa ilmaista mieltään ja jos se onkin välistä vähän kummallinen, niin ei sinun tarvitse siitä välittää, sinä teet vaan töitäsi kuten ennenkin." Puhellessaan Ulille näin, pakotti emäntä hänet ottamaan vielä vähän kinkkua ja maistamaan pullosta ja pyysi Ulia hommaamaan huomenna kaikessa hiljaisuudessa jyviä jauhoksi sioille; eikä tarvitsisi Jukankaan saada kaikkea tietää. Eihän se ukko tosin häneltä tätä kieltäisi, mutta se nurisee kuitenkin emännälle alituiseen, että hän muka kuluttaa liiaksi eloa sianruokiin. Vaan eihän emäntä mitä tuhlaa ja syöhän Jukka itsekin niiden sikojen lihaa yhtä hyvin kuin hän, eikähän tämä nyt mikään suuri synti ole.

Vrenelikös katseli ihmeissään kun Uli tuli tupaan kirjoitusvehkeineen. "Mitäs sinä aiot?" kysyi hän. "No, emäntä lupasi minun olla täällä sunnuntai-iltapäivinä", sanoi Uli; "karjanhoitajan luona en voi olla, yläällä on liian kylmä ja ravintolaan en tahdo mennä joka sunnuntai." Vreneli lähti emännän luo ja sanoi, ettei hän tahdo sanoa Ulista mitään pahaa; mutta muistakoonkin emäntä sitten, että se on hänen syynsä, jos aletaan juoruta; ja kyllä kai serkkukin ällistyy, kun näkee Ulin tuvassa kuin kotonaan. "Hupakko", sanoi emäntä, "minkäs minä sille voin, kun hän niin kohteliaasti pyysi? Ja eihän hänkään ole mikään koira, niin sanoakseni, vaikka renki onkin, ja onhan toki parempi, että hän on täällä kuin karjanhoitajan koplassa meitä pilkkaamassa ja vehkeilemässä meitä vastaan." "Miten vaan", vastasi Vreneli, "en suinkaan minä; mutta muistakin sinä sitten, ettei se ole minun syyni jos aletaan jos jotain juoruta, se on sinun."

Mutta Jukkaa harmitti kovasti kun hän seuraavana sunnuntaina näki Ulin asettuvan tupaan, ja muori parka sai sietää monet pistosanat, ihanpa patistettiin häntä käskemään Ulia tuvasta uloskin. Mutta siihen ei hän vaan suostunut. "Sano itse Ulille", vastasi hän Jukalle. Mutta ei haluttanut Jukkaa sanoa.

Pahimmin nyrpisteli nokkaansa Liisa. Hän kaivoi tavallisesti joka iltapäivä säilöistään korunsa, ihaili niitä ja sulloi ne takaisin kauniisiin rasioihin: koralleja, silkkilankaa, hienoja ketjuja, sormuksia, kullalla kirjailtuja hopeahakasia, kauniita kankaita, tikattuja eduksia j.n.e. Kun hyvin sattui, oli hänellä monasti koko pöytä, vieläpä tuolitkin täynnä hepennyksiä. Hän katseli korujaan yhtä toisensa jälkeen vasten päivää ja koetteli niitä milloin päähänsä, milloin selkäänsä, ja muiden oli silloin lausuttava hänelle, mikä häntä paraiten puki. Ja sen päätti hän sitten ottaa ensi pyhänä koristeikseen. Mutta kun hän tätä peliään piti melkein joka iltapäivä maanantaista lauantaihin saakka, niin ehti hepennys viikon varrella vaihtua jos minkinlaiseksi; sillä hänen kustannuksellaan kujeiltiin paljon. Vanhemmat eivät uskaltaneet häntä hiukkaakaan moittia, sillä jos sen tekivät, alkoi Liisa mekastaa tai rupesi vuoteen omaksi ja sanoi kuolevansa pois koska häntä muka aina vainotaan. Sitten täytyi noutaa lääkäriä ja siitäkös syntyi hiton puuhat.

Vreneli ja Liisa eivät olleet kovinkaan rakkaissa väleissä. Liisa kohteli Vreneliä ylimielisesti kuten köyhää sukulaista ainakin, joka syö armoleipää, eikä ajatellut, että kaikki talouden huolet olivat oikeastaan yksinomaan Vrenelin kannettavina; ja varmaampa Vrenelin terve punakkuus ja riuska olemus teki Liisan myös salaisesti kateelliseksi, vaikka hän sanoi usein, että Weltschlandissa heillä oli ollut piika, joka oli ihan Vrenelin näköinen ja pensionaatin rouvat olivat aina sanoneet: O ciel, quel air commun elle a![16] Vreneliä taas säälitti kovin tuon sukulaisen lapsellisuus ja saamattomuus eikä hän ollut paljon milläänkään hänen ylpeydestään. Varoittihan vain silloin tällöin hienoilla vihjauksilla Liisaa olemasta naurettava. Mutta Liisakos siitä suuttui ja luuli Vreneliä kateelliseksi.