Liisa nyrpisti kauheasti nokkaansa nähdessään Ulin istuutuvan pöydän ääreen ja rupeevan lueksimaan. — Uli oli aina hänen tiellään, Ulin ei pitänyt olla tässä, vaan tuolla, ja kun Uli siirtyi tuonne, ei hän sittenkään ollut sopivassa paikassa. Liisa oli sälyttänyt tapansa mukaan pöydän kukkuroilleen kompeitaan: koko nipun lettinauhoja, toiset toisiaan koreampia; tuskin mahtui Ulin kirja pöydän kulmalle. Uli huomasi kyllä äkäiset naamat ja sen, että hänet aiottiin suorastaan ajaa ulos, ja hän ajatteli mielessään: sietäisipä nyt saada olla edes pari kolme tuntia lämpöisessä tuvassa, kun on koko viikon ponnistellut tuulessa ja sateessa ja puuhannut joka paikassa ensimäisenä ja viimeisenä. Hän oli vähällä antaa pahan mielensä puheta ilmi sapen sanoina, mutta sitten ajatteli hän, että tuhmahan hän olisi, sillä häneen itseensähän sen teon seuraukset kohdistuisivat. Viisainta oli siis kun ei ollut Liisasta tietävinäänkään, vaan niin mukavasti kuin mahdollista. Ennättäisihän tässä vielä lausua vaatimuksiakin kunhan ne ensin hänelle jotain sanovat. Mutta kun ihminen on harmissaan, ei hän tavallisesti menettele viisaasti, päinvastoin tyhmästi.
Silloin yksi nauha putosi Ulin jalkoihin, hän nosti sen ylös, katseli sitä ja sanoi: "Ompas tämä kaunista silkkinauhaa, minä en ole ikinäni nähnyt tällaista ennen; mitenhän ihmeellä ne kutovat tuollaisia kukkasia nauhaan?" — "Eihän tämä nyt ole vielä mitään", vastasi Liisa; "minulla on vielä paljon kauniimpiakin." Ja Liisa toi nuo kauniimmat Ulin katseltaviksi ja Uli ihaili niitä ihan rehellisesti, sillä hän ei tosiaan ollut koskaan ennen nähnyt semmoisia. "Mutta ihmekös on", tuumi Uli, "jos Lisette käyttää kauniita lettinauhojakin, sillä komea teillä on tukkakin." — Siitä saakka sai Uli armon Liisan silmien edessä ja myös paikan pöydän ääressä. Liisa oleili nyt aina sunnuntai-iltapaivinä isossa tuvassa letitellen tukkaansa ja kysellen Ulilta, millä nauhoilla se nyt pitäisi sitoa. Mutta Uli olikin pulska mies, pian tosin jo kolmenkymmenen, mutta kaunis kasvultaan ja iholtaan. Hänen silmänsä olivat kirkkaan siniset, tukka ruskea ja kiharainen, nenä siro ja hampaat niin valkeat että juutalainen olisi ne varastanut, jos olisi saanut tilaisuuden.
Mutta tämäpäs ei taas ollut Jukan mieleen; hän tuli ylipäätään yhä kärttyisemmäksi Ulille. — Lumi oli sulanut ja puut oli hakattu. Mutta Uli oli hakkuuttanut polttopuiksi myös kaikellaiset joutopuut, joita oli talon ympärillä, ja siistinyt tanhuat ja puhdistanut halkoliiterin niin somaksi, että emäntä oli oikein mielissään ja sanoi, että sepäs nyt on oikein hyvä; nythän täällä pääsee pihoilla liikkumaan, tarvitsematta kompastua jos johonkin roinaan ja saa kulkea nurkilla kiukuttelematta. Mutta Jukka motkotti ankarasti: mokomaa ei hänellä ole ikinä ollut, ei sille kelpaa enää mikään ja se panee mullin mallin joka paikan, eikö tuo kohta tulle tupaakin mullistamaan.
Uli oli pyytänyt saada puhdistaa hedelmäpuutkin, jotka olivat kurjassa tilassa: sammaltuneet, homehtuneet ja täynnä kuivia oksia. Hän puhdisti ne oivallisesti; mutta ei ollut Jukka vaan häneen tyytyväinen. Ja kaikki muut rengit haukkuivat, että Uli perkaa työtä vaikka seinän raosta, pitääkseen heitä orjinaan. Virtsakaivo oli tyhjennettävä, jotta ensi kevääksi saataisi uutta virtsaa; siitä taas ei tietysti kukaan ollut mielissään. — "Heti kun virtsa jäätyy tarpeeksi, on se vietävä niityille. Ja niityt olisi oikeastaan pantava kuntoon jo ensi syksynä", sanoi Uli. "Pienemmät salaojat on puhdistettava ja uusia sulkuja rakennettava." — Mutta Jukka, vaikka hänellä oli tarvittavia rakennuspuita, rupesi kaikin voimin tuumaa vastustamaan eikä suostunut siihen, ikäänkuin olisi Uli hommannut tätä omaksi hyödykseen. — Olihan ne kelvanneet tähänkin asti, sanoi Jukka, hän ei ymmärtänyt, miksi nyt oli yhtaikaa kaikki uusittava. Olivathan entisetkin rengit saaneet niillä niityt hoidetuiksi, ja jos Uli kerran johonkin pystyy, niin ei hänkään parempia ojia tarvitse.
Maaliskuussa, kirkkaana sunnuntai-iltapäivänä sanoi Uli Vrenelille, että hänellä olisi vähän puhuttavaa isännälle; jos Vreneli olisi niin hyvä ja pyytäisi isäntää tupaan. Vreneli meni ja Jukka motkotteli: "Mitä se nyt taas tahtoo, mikähän sen päähän nyt on pälähtänyt? Sietämätön rauhan häiritsijä, ei se anna olla levossa ei pyhänä ei arkena."
Uli tiedusteli isännältä, miten kevättyöt suoritettaisiin. — Hänen isäntänsä ja hän, sanoi Uli, olivat joka vuodenaikana aina ennen päätehtäviä yhdessä palautelleet muistiinsa koko tulevan työsuunnitelman ja yksityiset pikku tehtävätkin ja toimineet sitten tuon suunnitelman mukaan niin että kaikki, sekä suuret että pienemmät askareet tulivat suoritetuiksi yhtaikaa eikä mitään jäänyt tekemättä. Kun hiukan etukäteen silmäilee kaikkia tulevia töitä, niin tietää sitten miten paljon väkeä mihinkin tarvitsee, milloin mikin työ on alotettava ja miten väki on sijoitettava, jotta sitä riittää kaikkialle. Vaan kun jättää huolehtimisen tulevista töistä päivästä päivään, niin unohtuu aina jotain; ja aina ajattelee aikaa olevan enemmän kuin mitä sitä onkaan, vaan töitä vähemmän kuin mitä sitten jälestäpäin näkee olevan. Sitten joutuu pulaan ja työt eivät edisty vuodenajan mukaisesti, tulevat suoritetuiksi sopimattomaan aikaan tai huonosti ja hutiloimalla. Siksi aikoi Uli nyt kysyä, koskapa se kuitenkin pian on tiedettävä, miten kylvöasiat järjestetään, mitä kylvetään, miten paljon perunoita, miten iso maa liinaa, pellavaa ja vihanneksia j.n.e. ja mihin isäntä niitä kylvättää? "Jos isännälle sopisi, niin pitäisi näyttää minulle jo tänään maat; on niin korea iltapäivä että olisi oikein hauska vähän kävellä auringonpaisteessa vainioilla."
"Vielähän tässä nyt on pitkä aika siihen", tuumi Jukka, "tuskin on vielä lumi lähtenyt maasta." Kyllä hän Ulille neuvoo, kun aika joutuu. Kiirettä ei hän kärsi; on tässä talossa ennenkin tultu toimeen ilman mokomaa hätää. "Mutta siksipä onkin kaikki rappiolla", sanoi emäntä. "Minä menisin mielelläni Ulin kanssa! Hyvää sinullekin tekisi, kun menisit vähän tuuleuttamaan itseäsi. Miksi sinä vastustelet ja annat väelle turhaan ruokaa ja palkkaa? Muina vuosina pääsimme halon hakkuusta ja riiheltä vasta kolme viikkoa myöhemmin kuin nyt ja vuodet läpeensä olemme myöhästyneet muista ja olleet takapajulla. Mitäs väki nyt tekee, jos sinä et anna niille työtä?" — Jukka kiskoi mukisten lämpöiset huopatossut jalastaan ja pani jalkaansa saappaat. Emännän piti sitoa kaulahuivi hänen kaulaansa ja tuoda hänelle nenäliina taskuun. Uunin loukosta otti hän sitten kepin ja lähti viimein jankaten ja harmissaan Ulin kanssa ulos.
Jukka ei ollut kuuna kulloissa ikänä oikein tarkastellut suurta, oivallista tilaansa eikä tuumiskellut, miten se olisi hoidettava, niin ettei se ainoastaan tuottaisi hyviä tuloja, vaan myös paranisi ja että yksi viljelyksenhaara kohottaisi toista j.n.e. Hän kylvi tavallisesti eri viljalajeja vain sen verran minkä ehti tai minkä jaksoi lannoittaa. Kun pantiin perunaa, valikoi hän aina perunamaan niin pienen kuin mahdollista, joten uudelta vuodelta oli joka vuosi alettava perunoita säästää. Sama oli liina-, pellava- ja naurismaidenkin laita. Niukuin naukuin sai emäntä häneltä houkutelluksi maata noille viljalajeille ja lantaa ja virtsaa piti niille melkein varastaa. Jukkaa säälitti antaa muun kuin rukiin ja rehun imeä voimaa pellosta; se oli muka vain vahinkoa. Niin oli koko tila reposteltu ihan mitättömäksi. Siellä täällä oli kaistale sitä, toisaalla toinen kappale toista riippuen siitä, miten heinäistä kukin palanen oli ennen ollut perkaamista. Sitä paitse ei viljellyn ja viljelemättömän maan suhde ollut sopiva.
Yhtä vähän kuin tilansa hoitoa suunnitteli Jukka myös palvelusväkensä käyttämistä. Hän ei arvioinut sen voimia eikä jakanut sitä suhteellisesti eri töihin. Paljoa ei hän mielellään pitänyt väkeä ja niitä vähiä, mitä hänellä oli, ei hän osannut ohjata ja pitää työssä. Hän tosin aina motkotti, kun ne alituiseen laiskottelivat tai tekivät työnsä niin huonosti kuin mahdollista; mutta mitäpä se siitä olisi parannut! Siksi ei talolla ollutkaan tarpeeksi työvoimaa, maata ei jaksettu hoitaa kyllin hyvin: milloin puuttui lantaa pelloilta ennen kylvöä, milloin mitäkin, etupäässä puuttui vain aikaa. Oikeissa ajoin ei päästy töistä milloinkaan ja tuskin tulivat puoletkaan tehtävistä sittenkään suoritetuiksi. Siten meni vähitellen horroksiin tilan henki, — sillä maatiloillakin on henki, jonka hyvinvointi riippuu osaksi maan, osaksi työn laadusta, — ja samassa suhteessa vähenivät myös vuosi vuodelta tulot. Ja sepä onkin syynä monien maatilain onnettomaan rappiotilaan, se, ettei, osata asettaa tasapainoon tilan tahtoa ja omistajan tahtoa; tilan voimia ja tarpeita; ettei arvioida etukäteen kyllin huolellisesti työn paljoutta ja laatua.
Uli joutui pulakkaan ukon vuoksi. Jukka kitsasteli antaa pienintäkään palstaa yhteen tai toiseen tarkoitukseen, kitsasteli välttämättömimmästäkin lannannokareesta. Hän oli muka aina aikonut säästää sen maan tai sen lannan johonkin parempaan tarkoitukseen. Turhaan selitteli Uli hänelle, ettei toki kaikkia tehtäviä voi jättää syksyksi ja että hänen mielestään on näin isolla tilalla liian vähän kylvöalaa. Siksi täytyisi jo nyt keväällä koettaa saada nurmet kynnetyksi. Syksyllä tarvittavasta lannasta pitäisi hän sitten kyllä huolen. Niukuin naukuin sai hän mangutuksi tavallista laajemman perunamaan ja vehnäpellon, johon hän sittemmin aikoi kylvää apilasta. Sitä vastoin näki hän tällä kävelymatkallaan pelloilla monta syltä leveitä pensaita, joutavia pientareita ja heinittyneitä sarkoja; näki sivutöitä monen moneksi vuodeksi.