Kotimatkalla sanoi Uli, että vielä hänellä olisi vähän puhuttavaa isännälle, jos ei isäntä vaan pahastuisi. Jukka tuumi, että hänen mielestään on Uli jo puhunut ihan kyllikseen, luulisi saaneen jo tarpeekseen tänään. Mutta puhukoon nyt sitten yksin häpein. — "Isäntä", sanoi Uli, "karja on huonolla tolalla. Hevosista ei kannata enää ruokkia enempää kuin neljää; jos ei tehdä vähän muutoksia, niin ei niistä pian ole yhtään kelvollista. Lehmien laita on vielä huonompi. Ne eivät lypsä niin paljon kuin pitäisi; useimmilla ei ole kuin kaksi, kolme kelvollista nänniä, ja liian vanhojakin ne ovat; minun mielestäni pitäisi niistä hävittää vähintäin neljä ja hankkia sijaan nuorta karjaa, jolla on hyvät utareet. Niistä olisi hyötyä paljon enemmän kuin näistä. Nyt syötetään sellaisia elukoita, joista ei ole mitään hyötyä eikä tuloja."

"Niin, niin", sanoi Jukka, "helppohan sitä on myydä, myydä on helppo vaikka kenen. Mutta kumpa saisi parempaa sijaan! Kaikki nykyjään pettävät. Ja kukapa ne kaupat tekisi? Hän itse ei enää jaksanut ja kellepä ne uskoisi, ettei häntä petettäisi?" — "Oh", sanoi Uli, "siihen vaaraan täytyy joka tilallisen uskaltaa heittäytyä ja jokaistahan joskus petetään. Mutta entisen isännän luona kävin minä usein lehmiä ja hevosia myymässä ja tyytyväisiäpä oltiin kauppoihin." — "Jaha", sanoi Jukka, "vai sinä se kauppoihin tahtoisit, myymään ja ostamaan vaan; jaha, no kyllä nyt sen ymmärrän, empä nyt enää ihmettele. No, niin, saahan nähdä, saahan nähdä; no, sehän on merkillistä."

Kotona valitteli hän vaimolleen taas, mitä Uli oli häneltä mankunut ja miten Uli oli häntä kiusannut. Mikään ei siitä ole paikallaan. Se panisi koko tilan nurin narin, jos sen antaisi tehdä mitä se tahtoo. Ja karjan tahtoo se nyt uusia tykkänään! Mutta kyllä hän jo muka näkee, mikä se poika oikeastaan on, ja kyllä hän vielä näyttää sille, kellä tässä ohjat seisoo! Tuollainen, jolla ei ole niin kämmenen leveyttä maata, hän on tuntevinaan maan hoidon paremmin kuin vanha tilallinen, jonka isä ja isoisä jo olivat kunnon maanviljelijöitä. Kyllä nyt ylpeys kasvaa ihmisissä jo ihan yli korvien, ei niiden kanssa enää tule toimeen. — Mutta kun hän luetteli juurten jaksain kaikki mitä Uli oli häneltä mankunut, niin sanoi hänen vaimonsa: "No tilallinen tai tolallinen, välipä nyt sillä! Mutta jos nyt tilallinen olisi puoleksikaan niin viisas kuin tilallisen renki, niin me tilalliset oltaisiin kahtakertaa rikkaampia kuin ollaan ja talo tuottaisi kaksinkertaisesti."

Kuitenkin luistivat työt hyvin ja kaikki ihmettelivät, miten aikaisin Glunggessa oltiin joka aamu jalkeilla. Kun üfligeniläisiä tuli Glunggen palvelusväen puheille: tallimiehen luo, joka veti lantaa, lypsäjän luo, joka oli hakemassa suolaa j.n.e., niin he sanoivat: "Kovin ankarapa komento teillä näyttää olevan. Häjy on renkimieheksi Uli kun pitää väkeä tällä tavoin orjinaan. Mutta mepä emme suostuisikaan tällaiseen, me tekisimmekin tenän emmekä antaisi sellaisen tulokkaan itseämme komennella. Näyttäisimme, kuka täällä on ollut kauemmin, hänkö vai me." — "Odottakaahan, kunhan mitta täyttyy!" vastasi tallimies; "sittempähän nähdään."

Kun üfligeniläisiä tuli Jukan luo, sanoivat he, että mikäs kiire sillä Jukalla nyt oikeastaan on? Vai onko täällä isäntä isännällä? Eihän joka paikassa sama komento sovellu; missään eivät he olleet nähneet kiireestä hyötyä. Jukka mahtaa antaa näin alussa uuden rengin isännöidä vähän liiaksi. Mutta eivät he sitä pahalla sanoneet; kylläpähän Jukka itse tiennee, mitä tekee!

Ja kun he tulivat Ulin luo, sanoivat he: juuri tämän puutteessa se Glungge on jo kauan ollutkin! Jo kaukaa nyt kuulee, että toinen ääni on kellossa. Mutta joutavaapa hän itseään näin rääkkää; sillä ei hän kauan täällä voi pysyä kuitenkaan. Jukan kanssa ei hän tule kauan toimeen. Ja tokkopan hänen laisensa mies ijäksi aikoneekaan jäädä rengiksi, — ei ainakaan tällaiseen paikkaan.

Tämä ei suinkaan lisännyt isännän ja isäntärengin keskinäistä luottamusta eikä helpottanut yhteistyötä. Nyt vasta tuli Ulin taakka oikein raskaaksi, hän joutui aivan kuin pohjattomassa nevassa kahlaamaan. Kaikkeen täytyi hänen suostutella Jukkaa pitkillä selittelyillä ja kinaamisella. Ja kun hän viimein pääsi tuumaansa toteuttamaan, niin työt suoritettiin väkinäisesti ja kehnosti. Aina täytyi hänen väkeä työhön lykätä, kiskoa, vetää, ja aina väki kuhnusteli ja teki tehtävänsä perin huonosti. Hän ei uskonut saavansa pellavamaata kunnolla muokkautetuksi, peltoja pohjiaan myöten kuokitetuksi. Sillä kaksivuotisissa pelloissa oli vielä heinäturpeitakin; niin vähän oli maata muokkautettu. Höllässä hiekkamaassa olisi tosin sellainenkin pintapuolinen kuokkiminen välttänyt, jos olisi tarvittu sitäkään, mutta toista oli kovapohjaisessa maassa. — Uli tiesi, että tukala on mennä moittimaan työväkeä: se suuttuu, jos tulee sanomaan ettei se pysty maatöihin. Parin jalan korkuinen, kreutzerin poikanaskali kivahtaa kuin kukko, jos sille sanoo, ettei hän osaa niittää tai kuokkia; kivahtaa ja sanoo: "Minä olen ollut jo monella isännällä ja ainapahan minä vain olen kelvannut, ja jos en nyt mielestäsi tee kylliksi työtä, niin puhu suusi puhtaaksi! Tällainen mies saa aina isäntiä niin paljon kuin tahtoo."

Kun ei väki suvaitse edes isännältä tällaisia sanoja, niin mitenkäpä suvaitsisi se rengin moitteita. Sentähden Uli pyysikin Jukkaa itseään huomauttamaan väelle milloin yhdestä, milloin toisesta asiasta, mutta Jukkakos siihen olisi ruvennut! "Huomauta itse, jos eivät tee kunnolla", vastasi Jukka; "sehän on sinun tehtäväsi, minä en siihen puutu. Hupsuhan olisin, jos itse tekisin kaikki, kun kerran maksaa suurta palkkaa isäntärengille!" — Mutta kun palvelusväki meni valittelemaan Jukalle, mitä kaikkea työtä se heillä taas tänään on teettänyt; ja piti tehdä koko työ uudestaan kun sen tuskin oli saanut valmiiksi, — niin surkeili Jukka: "Enhän minä siitä tietänyt. Oikeimpa pitäisi kuulustaa Ulilta asiaa; mutta se tekeekin kaikki omin nokkinsa kuin ei sillä käskijää olisikaan ja kuin hän oli isäntä talossa."

Yhä selvemmin alkoi Uli huomata, mistä hyvästä syystä häntä isäntä ja väki nyt epäilee ja vihaa. Kuuseen luulevat hänen kurottelevan, — sen sai hän joka päivä kokea.

Mutta siinähän sitä mentiin kuitenkin, vaikka vaivaloisestikin. Päästiin kevättöistä yhtä aikaisin kuin muutkin ja kylvetty oli Glunggessa kuitenkin enemmän kuin ennen. Voitiin panna perunaa kahta vertaa enemmän kuin viime vuonna ja ehdittiin siitä huolimatta kouhotella ja vesoa pellot oivallisesti, tarvitsematta sen työn vuoksi uhrata puolta tai kolmannesta satoa. Pellavaan pistettiin pieniä keppejä, joiden välille sidottiin rihmoja, joten pellava ei mennyt lakoon, ja se kasvoi niin kaunista, että emäntä kävi joka päivä sitä ihailemassa ja üfligeniläisetkin puhuivat keskenään sivuitse mennessään: "Katsos pakanaa, miten tuolla Jukalla on hyvä renki! Kyllä näkee, että se ymmärtää talon hoidon; kaikki käy Glunggessa nyt ihan uuteen ralliin. Mutta ei tätä kauan kestä, kyllä se Jukka pian potkii sen talosta pois."