KUUDESTOISTA LUKU.
Uli saa uudet lehmät ja uudet rengit.
Eräänä aamuna sanoi Jukka aivan odottamatta Ulille.
"Minä olen nyt asiaa tuuminut ja ehkäpä ei olisi hulluinta, jos tuota karjaa tosiaan vähän uusittaisiin. Huomenna on Bernissä kuukausmarkkinat ja sieltähän niitä lehmiä aina paraiten saa. Ota nyt se Kirjo ja Tähdikki ja lähde viemään niitä Berniin. Yötä voit olla missä haluat, kunhan vain ehdit aamulla ajoissa markkinoille. Jos näet kelvollisia, niin osta; jos et, niin saadaanhan niitä sitten Burgdorfistakin toukokuun markkinoilta."
Uli ei mukissut vastaan, vaikka hänestä tosin tuntuikin kummalliselta se, että hänen nyt on lähdettävä kulettamaan viiden tunnin matkan päähän kahta vanhaa lehmän köpelystä. Sillä kukaties, ei niitä kukaan osta ja mitenkäs hän ne sitten saa takaisin kotiin, kun ne eivät ole navetassa seisoessaan tottuneet tallustelemaan kovalla tiellä!
Oli kuuma toukokuun iltapäivä, lehmät tottumattomat kulkuun ja auringonpaisteeseen. Olipa Ulilla niistä huolta. Mutta onneksi tunsivat lehmät hänet hyvin; ne eivät teutaroineet peloissaan kun hän tuli luokse, vaan kulkivat luottavaisesti ja ilman vitsaa hänen jälestään. Hiljaa vaeltaessaan tietä pitkin katseli Uli maailmaa ympärillään. Joka pellon hän huomasi, arvosteli älykkäästi joka taloa ja talon tapoja. Ja jos ei hänen silmäänsä pistänyt mitään erikoista, niin syventyi hän ajattelemaan miten paljon hän tahtoisi markkinoilla näistä elukoista. Sillä Jukka ei ollut antanut hänelle ohjeita lainkaan; olihan vain sanonut, että Ulin on kuulusteltava käypiä hintoja ja meneteltävä niiden mukaan miten paraaksi näkee. Kauan oli Uli epäröinyt, tokko suostua näin ylimalkaisiin ohjeisiin, mutta viimein oli emäntä sanonut; "No mitäs siinä nyt hakastelet! Kuulethan, että ukko jättää sen asian sinun huoleksesi. Tee parhaasi ja sillä hyvä." Ja isäntä oli antanut Ulille pari louisdoria, jotta hän voisi ostaa kunnollisia lehmiä myytyjen sijaan. Uli oli hyvillään ajatellessaan, että ehkäpä hän saa myydyksi nuo vanhat lehmät ja niiden hinnalla sijaan uusia ja kauniita ja voi antaa Jukalle hänen louisdorinsa takaisin! Mitenhän se ukko silloin ällistynee!
Sinä päivänä ei hän kulettanut lehmiä muuta kuin neljän tunnin matkan päähän, tuumien, että kun ei nyt niitä liiaksi rasita, niin pääsee kulkemaan huomisaamuna kiiruummin. — Ravintolassa, johon hän meni yöksi, ei ollut paljon rauhaa; koko yö siellä kulettiin ja koluttiin. Se oli täynnä kunnon väkeä ja maankiertäjiä, likaisia juutalaisia ja ahnaita kristittyjä, myyjiä ja ostajia, kaikki otsansa hiessä onneaan ajelemassa ja harjoittautumassa huomenisiin otteluihin. Koko yön ne kuleksivat tuvassa, jopa tunkeutuivat makuusuojiinkin. Ne möivät ja tinkivät lakkaamatta ja melusivat kuin tykit ankarassa tappelussa. Ei ollut Ulin hauska jäädä louisdorit taskussa tällaisen väen pariin; hän pani housut päänaluisensa alle, oikaisi toisen lahkeen lavitsalle ja heittäytyi makaamaan sen päällä; mutta ei nukkunut paljoa koko yönä. — Tahtoen päästä erilleen juutalaisista, jotka jo eilisiltana olivat tuppautuneet hänen seuraansa, lähti hän ravintolasta jo aamulla varhain. Aamu valkeni ylen kauniina, kedon kukkaset tuoksuivat hempeästi ja kimalsivat suloisesta kasteesta ja iloisesti vaelsivat Uli ja hänen lehmänsä tuntematonta tulevaisuutta kohti.
Pitkää matkaa ei Uli ennättänyt kulkea kun hänen seuraansa ilmestyi pitkä, laiha mies; Uli ei oikein tiennyt mistä se siihen tuli. Ja heti alkoi se hieroa lehmän kauppoja hänen kanssaan eikä antanut perää ennenkun Uli suostui. Ennenkun ehti Berniin, oli Uli siis myynyt lehmänsä ja saanut niistä, mielestään, vähintäin kaksi louisdoria yli niiden oikean arvon. Mies maksoi lehmät jo kaupungin edustalla ja lähti viemään niitä pois eikä Uli sitten enää häntä tavannut. Ulia alkoi peloittaa: jospa hän olikin ollut liian hätäinen? Ja jospa hinnat ovatkin toiset kuin mitä hän luuli? Mutta pian näki hän, että lehmiä oli markkinoilla paljon ja että ne olivat nyt yleensä hyvin huokeita, sillä näin kuivana kesänä ei toivottu hyvää heinävuotta. "Hyvimpä nyt kävikin", tuumi Uli itsekseen; "onnipa nyt potkaisi." Ja hän jäi odottamaan yläportille lehmänmyyjiä ja katselemaan, miten kaunista nautakarjaa kuletettiin kaupunkiin Freiburgin piiristä ja rikkaista vuoristokunnista. Hänen silmäänsä pisti etenkin eräs suuri, vahvarakenteinen hieho. Sitä talutti pieni, leveämekkoinen mies, jolla oli laajalierinen hattu päässä. — Laiha on tosin elukka ja takkuinen, tuumi Uli itsekseen, eikä se poikine vielä kohtakaan, mutta kyllä siitä kalu tulisi, jos se vaan on terve. — Ja se oli terve; mutta mies löyhki niin hirveän pahalta että lähenijää yökötti kymmenen askeleen päästä ja koko hänen ulkomuodostaan voi päättää, että hän oli syrjäseutulainen, joka ei ollut liioin kokenut maailman huisketta. Nuo syrjäkulmalaiset, kotioloissaankin ne ovat usein omituisia: ne tarttuivat toimeen aina väärästä päästä, ne ovat itaria ja ahertavat työssä henkeen ja vereen asti, mutta eivät kuitenkaan edisty, vaan häilyvät alituiseen elämän ja kuoleman vaiheilla. Kun Uli tarkasteli hiehoa sanoi mies: "Suinatkaa sitä vaan, ei siinä ole vikaa. Minun täytyi ruokkia sitä puoli talvea olilla kun karjaa oli liian paljon enkä oikein olisi raaskinut sitä myydä; ja heiniä ei meikäläinen jaksa ostaa. Ja minä toivoin, että tokihan tuota tullee heinää, mutta eihän tuota nyt näykään tulevan ja nyt tämä pitää kuitenkin myydä. Säälihän se on; mutta mistäpäs sitä sitten talvella saa heinää jos nyt kesällä syöttää ruohon loppuun! Isävainaalla oli aina kolme lehmää ja minä koetan nyt väkipakolla pitää neljää. Ja onhan se pakkokin pitää saadakseen lantaa; mutta eihän se lanta tahdo sittenkään riittää."
Tuo syrjäläis-rukka ei näet tiennyt, että kahdesta hyvin ruokitusta lehmästä saa lantaa ja muutakin hyötyä enemmän kuin neljästä huonosti ruokitusta. Mutta eihän siitä sovi hänelle harmitella, sillä eiväthän suurten kyläin suuret pomotkaan vielä sitä tiedä, koskapa pitävät toista tusinaa lehmiä, mitkä kaikkiaan lypsävät vain kymmenkunnan kannua.
Mies paha melkein itki kun hänen täytyi myydä hiehonsa eikä Uli raaskinut häntä nylkeä kuten varmaan olisi ollut tilaisuudessa: sillä kukaan ei takkuisesta eläimestä piitannut ja tullut kaupoissa kilpailemaan. Huokealla sai Uli hiehon; ja kuitenkin oli mies tyytyväinen ja toivotti onnea ja lykkyä hieholleen ja sen ostajalle ja jäi katsomaan vesissä silmin entisen elukkansa jälestä.