Vielä osti Uli toisenkin lehmän, pian poikivan, jolla oli sirot sarvet ja puhdas karva, perä leveä ja etupuoli suippeneva kuin kiila kuten hyvällä lypsylehmällä ainakin. Ja jo kymmeneltä lähti Uli kulkemaan tullista kotiin ja oli hyvillään, sillä kolme taalaria oli hän voittanut kaupoissa, isännän louisdoreihin koskemattakaan ja uskoipa kuitenkin tuovansa kotiin paljon parempia lehmiä kuin mitä sieltä oli vienyt markkinoille.

Ja mitähän ne ukko ja lypsäjä nyt tuumivat! ajatteli hän. Kyllä kai ne moittivat tämän hiehon laihuutta, mutta moittikoot vain! Saavatpahan nähdä miten pulskaksi se tulee ennen poikimista kunhan sille annetaan vain kyllältä suolaa ja oikeaan aikaan juomaa, ettei parantunut ruoka eritä sen vatsassa ilkeitä happoja ja tee sitä kipeäksi.

Ja noita kolmea taalaria hautoi Uli yhä kourassaan ja hänestä tuntui ihan siltä, kun noiden rahain nyt oikeastaan pitäisi olla hänen. Sillä hänen ansiotaanhan se oli, että myydyistä lehmistä oli saatu näin hyvä hinta ja se, että uudet oli saatu huokealla. Ja monen batzinpa edestä hän oli jo tehnyt Jukalle ylityötä; monipa tilkki oli irtautunut Ulin anturoista, joka vähemmin ahertamalla olisi pysynyt paikoillaan. Ja Ulin mielessä alkoi myös kummitella se suuri lasku, jonka hän oli saanut maksaa ravintolassa toisten palvelijain edestä, etupäässä vain Jukan ja hänen talonsa rauhan vuoksi. Ja Glunggessa ei hänelle oltu lahjoitettu vielä mitään; yli palkan ei kolikkaakaan ja lypsäjä ja tallimies saivat aina harjakaisrahat. Oikein ja kohtuullista ei ollut, että hän, joka aina sai sietää vaikeimman vaivan ja huolen, ei koskaan saanut mitään erikoispalkkiota. Mitäs, jospa nyt pitäisikin itse nuo kolme taalaria? Isännän kohtaloa ei tosiaan siltä olisi syytä surkeilla, sillä huokeat olivat lehmät sittenkin, ja isäntä saisi olla tyytyväinen. Ja eihän Ulin tarvitsisi sanoa saaneensa näin paljoa lehmistä myydessään, hän voisi ilmaista voiton kolmea taalaria pienemmäksikin kenenkään sitä aavistamatta. Hänhän oli näet myynyt lehmät ventovieraalle eikä siinä ollut läsnä juorukelloa minkään näköistä.

Mutta miten tahansa Uli siinä aprikoi, niin jokin salaperäinen ääni hänelle yhä vain sanoi, että rehellinen mies hän ei ole, jos tekee tuolla tavoin. Nuo hänen tuumansa ovat vain paholaisen verukkeita, kauniita koristeita, joilla konnamaisuutta peitetään. Hänen mieleensä tulivat entiset ajat, jolloin hän oli aivan samantapaisilla verukkeilla puolustellut kelvotonta itseään — ja oli huomannut, että hän niillä rikkoo Jumalaa ja ihmisiä vastaan. Ja hän muisti myös kerran ennenkin taistelleensa samantapaisen taistelun ja muisti että rehellisyyden voitto oli silloin ollut hänelle vain hyväksi. Ja yhä enemmän ja enemmän varmistui hän siinä päätöksessä, että hän ei anna kellekään syytä soimata itseään vääryydestä. Hän tahtoo olla puhdas ja moitteeton, jotta sitä paremmalla oikeudella voi opastaa toisia renkiä seuraamaan oikeutta. Ja hän tunsi, että jos hän nyt hairahtuu, niin ei hän voi vaatia muilta yhtä paljoa kuin ennen ja että hänen täytyy ummistaa silmänsä toistenkin lurjusmaisuuksilta kun kerran itsekin on lurjus.. Jos hän tämän tekee, ei hän voi kohdella toisia oikeudenmukaisesti, kun kerran itse on yhtä huono kuin hekin. Ja ilkeäisikö hän sitten enää katsoa ihmisiä silmiin, jos tämä tulisi ilmi! Ja kylläpä muut rengit sitten ilkkuisivat! Ja kyllä hän saisi hävetä! (Uli-parka ei tiennyt, että oikea toisten rikosten anteeksianto johtuu kristillisestä rakkaudesta, eikä pahasta omastatunnosta; — ei koira koiran hännälle pole: tänään kolkkaa rangaistus sinut, huomenna minut.) Ja mitempä hän vastaisi Jumalalle tästä teostaan? Miten voisi hän enää rukoillakaan lapsen tavoin, jos sellainen tahallinen petos painaisi hänen omaatuntoaan?

Ei, enpä teekään niin, ajatteli hän ja solahutti nuo kolme taalaria taskunsa pohjalle ja vihelteli iloisesti, kunnes saapui ravintolan luo. Siellä kytki hän lehmänsä siimeiseen paikkaan ja meni sisään, istahti pöydän taa, tilasi haarikan ja vähän lämmintä ruokaa: kimpaleen lihaa, keittoa ja vihanneksia. Ja odotteli päivän jäähtymistä.

Odottamattoman aikaisin ja hyvällä tuulella tuli hän kotiin. Hänen ostamiaan lehmiä ei liioin kehuttu. — Niin, miten kalliit lienevätkään, sanoi Jukka, ja eihän noista noin laihoista tiedä tokko oikein kalua saa. Taitavat olla jo niin sitkeälihaisia ettei taida maksaa vaivaa enää ruokkia. Mutta eihän huolita puhua vielä mitään, ennenkun kuullaan hinta. Uli kutsuttiin pikkutupaan ja siellä teki hän suoraan ja reilusti tilin kaupoistaan ja löi mukaan annetut ja voitetut rahat pöytään Jukan eteen. Jukka kuunteli kummissaan ja ihmetteli hyvää kauppaa, mutta tuumi kuitenkin, että ehkäpä Uli olisi saanut lehmistä vieläkin enemmän jos olisi vienyt ne Berniin saakka; mutta hyvästihän noista oli nytkin saatu ja ostetut, eivät ole kalliita nekään, mutta eihän tosin vielä tiedäkään, mitä niistä tulee. Harjaisrahat myydyistä lehmistä, — sillä nekin oli Uli antanut isännälle, — saisi Uli jakaa lypsäjän kanssa ja korvata niillä matkakulujaan. Ei, sanoi Uli, ei tämä nyt ole oikeaa menoa, hänen mielestään pitäisi isännän maksaa matkakulut, sillä isäntähän hänet oli matkalle lähettänytkin ja ainahan isännät ne maksavat. "Eipä nyt tullut paljoa hyötyä tuosta pitkästä markkinamatkasta", tuumi Jukka kaivaen kitsaillen ja surren kukkarostaan nuo muutamat batzit. —

"Jopa olit taas kehno", sanoi emäntä kun Uli oli mennyt; "taalari olisi hänen pitänyt saada sinun pussistasi ja sinä rupesit vielä nylkemään häneltä matkarahaakin. Siten sinä pilaat kaikki palvelijat; ei ole hauskaa heistä säästää sinun omaisuuttasi." "Luuletkos sinä sitten, että tämä oli hyvä kauppa ja että tämä oli Ulin ansiota? Ehei, eikös mitä! Minäpä paninkin erään miehen ostamaan Ulilta lehmät omaan laskuuni; tahdoin nähdä, tokko se pettää minua." "Kyllä olet ilettävä", sanoi emäntä, "ja nyt äkäilet vielä kun se ei pettänyt! Kyllä, Jumalan nimessä, tuo on jo ihan kelvotonta! Kiittäisit hyvää Jumalaa kun olet saanut kunnon rengin; mutta etpäs, teet hänestä vielä kelmin. Varo sinä itseäsi! Kun hän sen huomaa, niin paiskaa hän sinua pääkuoreen niin että ikipäiväsi muistat."

Jonkun ajan päästä tuli Uli isännältä kysymään milloinka heinän teko alotettaisiin? Hänen mielestään oli jo aika sitäkin ajatella. "No sinä nyt olet se ijänikuinen hätähousu; eihän kukaan ole vielä alottanut heinäntekoa eikä minun mielestäni ole aina hyvä kulkea etunokassa." — "Ei meidän auta katsoa muihin", sanoi Uli, "meillä on tavattoman paljon enemmän heinäntekoa kuin muilla ja jos emme aiota ajoissa, niin jäämme pian takimaiselle pajulle. Kun on jäänyt kerran jälelle, niin ei koskaan ehdi muiden rinnalle ja jälkimäisenä on aina pahin olla. Käy niinkuin sotaväessä: jälkimäisten täytyy aina juosta kiivaimmin, ja jos he hetkenkin vitkailevat, eivät he tavoita toisia lainkaan. Ja jos jää vähemmille tuloille kuin muut, niin ei näytä säästäminen auttavan mitään." Jukka jarrutteli vastaan ja lateli verukkeitaan, mutta ei auttanut muu kuin ruveta tänä vuonna tekemään heinää ensimäisenä koko kylässä.

Uli oli tottunut työskentelemään hyvillä työkaluilla; mutta kun kesätyökaluja tarkasteltiin, olivat ne kaikki mitä kehnoimmassa kunnossa. Talossa ei ollut Ulin mielestä ainoatakaan kelvollista viikatetta. Jukka sanoi ostaneensa viime vuonna neljä uutta, ja haravia, hankoja jos miten monta; hän ei ymmärtänyt, mihin ne nyt kaikki olivat joutuneet. Ja jos ne oli varastettu, niin hassupa hän olisi jos alituiseen ostaisi uusia. Miten vain haluttaa, sanoi Uli, mutta ei suinkaan hän kintuillaan niitä ja kourillaan haravoi; ja jos toivotaan kunnon työtä, niin pitää työkalutkin olla kunnolliset. — Viimein ostikin Jukka uusia työkaluja, mutta niin huokeaa kamaa kuin mahdollista. Ja kukapa ei tietäisi, mihin huonoilla ja huokeilla viikatteilla pystytään. Uli hankki viimein omilla rahoillaan itselleen kunnon aseen. Mutta kun hän sitten rupesi muille esimerkillään opettamaan niittämistä, niin heti hänelle vastattiin: anna parempi ase, tai pidä suusi kiinni!

Uli oli tottunut lähtemään niitylle jo kello kolmelta aamulla. Ensin ei hän tahtonut saada ketään niin aikaisin ylös; tuskalla ja työllä sai hän väen niitylle kello neljän aikaan. Lypsäjä ja tallimies eivät tahtoneet lähteä heinään apumiehiksi vaikka työssä oltiin ihan talon vieressä; ja kun he vihdoin tulivat, niin he vain laiskottelivat tai tuppautuivat Ulin etumieheksi kunnes Uli heille näytti mihin hän kykenee ja jätti heidät tuossa tuokiossa kymmenen askelta jälelleen. Kun hän vihdoinkin oli saanut rengit niitylle, puuttuivat vielä päivätyöläiset. Ne tulivat niin myöhään, etteivät ehtineet ennen suurusta kuin kertaalleen halaista niityn. Yksi oli niittänyt vähän omiakin heiniään, toisen oli pitänyt nitoa viikatettaan, kolmas oli kulettanut eukolleen virtsaa: mutta tästä ei kenenkään mielestä tarvitsisi virkkaa isännälle mitään ja kaikki he kuitenkin vaativat täyttä päiväpalkkaa.