Ei ollut Uli ennen uskonut, miten erilaista on niittää kello kolmelta kello kymmeneen aamulla hyvillä aseilla ja hyvällä päällä kymmenen riuskan pojan kanssa, kuin kymmenen laiskurin parissa, jotka työskentelevät vain tuumien: "päivähän se on huomennakin". Yksi tuossa kuhnii, toinen tuossa kähmii. Ja hän ajatteli, että ihanko nuo ovat noiduttuja vai mikä niitä vaivaa, kun ne alituiseen ruikuttelevat, ettei heiltä muka ole milloinkaan näin sivuja katkottu, eikä heitä ole milloinkaan ajeltu näin orjina. — Aika vastus hänellä oli seistä aamulla, mutta illallapas vasta tuskan lykkäsi! Jos tuli puolen päivän aikaan niitylle viikatteita hiomasta ja varustamasta vankkureita kuntoon, niin ei karheita ollut edes käännelty, sitä vähemmin pantu ruoille suojaan vietäviksi; jos jäi niitylle, niin sai taas odotella vankkureita. Ja jos itse nosti niityllä heiniä vankkureihin ja lähetti osan väestä viemään heiniä vajaan, niin eivät lähetetyt tehneet kelvon mitään; ja vankkureita ei näkynyt, ei kuulunut takaisin ja niityllä olijat saivat odotella niitä puolen tuntia toimettomina. Jos itse lähti häkkiä purkamaan, niin sujui purkaminen hyvin, mutta tallirenki ei taas niityltä lähettänyt heiniä ja vajaan nostajain täytyi hukuttaa aikaa turhaan ja odotella ja loikoa joutilaina varjossa. Ja illalla ei kellään ollut aikaa ruveta haravoimaan heiniä karhelle ja Ulin täytyi haukkumalla pakottaa heidät siihen työhön. Ruolle panosta ei kunnolla puhettakaan; sai tehdä itse jos halutti. Ja Uli juoksenteli ja rääkkäsi itseään kuin hullu aamusta varhain iltaan myöhään saakka; ja naisväki oikein sääli häntä, mutta mitäs se auttoi. Uli aavisti, että nyt tässä taas juonitellaan tahallaan. Ja Jukka katseli vaan päältä, kylmästi, melkein ilkkuen. Naisväki tosin hätyytteli häntä vähän nuhtelemaan miehiä: eikö isäntä näe, että Uli ei mahda niille mitään? Ne härnäävät häntä tahallaan! Mutta silloin Jukka sanoi: "Oo, se on hyvä vain, ettei se saa kaikkia tottelemaan! Jos tässä kaikki sen pillin mukaan tanssisivat, niin kylläpä se tulisi ylpeäksi. Ei uskoisi enää auringon, kuun eikä tähtienkään olevan itseään ylempänä!"
Sinä kesänä olivat vielä sangen oikulliset säätkin. Oli tosin kauniitakin päiviä, mutta myös niin huonoja, ettei heinää voitu lainkaan tehdä. Olisi siis pitänyt ahertaa poudan aikana kahta uhemmin; tuolla ainoalla keinollahan maamies voi parantaa huonoja säitä, ja sen keinon muisti Uli myös. Mutta kymmenittäin, ei ainoastaan tämä yksi, tuli hänen tielleen kompastuskiviä. Kiusallista se oli, sen ymmärtää jokainen. Moisessa tuskassa ihminen joko tukehtuu, läkähtyy sappeensa tahi purkaa sitä ilmi niin että tuli soi, seinät tärisee, hiukset karkaavat pystyyn ja karjunta kuuluu yli seitsemän kuningaskunnan. — Sunnuntaina kirjoitti Uli entiselle isännälleen, ettei hän enää tällaista siedä! Häntä kiukuttaa niin että sappi on haleta! Syödä ei voi enää niin palaa, tuntuu kuin joka nokareeseen tukehtuisi; ja kun hän vain vilkaiseekin yhteenkin noista lorteista, niin alkavat hänen kyntensä syhyä. Ja heillä on heinäntekoa vielä paljon ja huomenna pantava niitetyt vajaan. Ja jos ne vielä vehkeilevät kuten aina ennen ja jos isäntäkin hänelle vain ilkkuu, niin hän antaa hiiden paltun koko talolle ja tulee siekailematta entisen isännän luo! Tämä on hiton elämää, tämä, kun sekä palvelusväki että isäntä ovat vastassa. Emäntä kyllä ymmärtää asian, mutta paljoakos se mahtaa; ja jos se muija olisikin isäntänä, niin olisi talossa aivan toinen komento.
Huomenna oli pouta; ja illaksi uhkasi tulla ukkonen. Jo kello kahdeksan aamulla herkesi Uli niittämästä ja rupesi kouhottelemaan heiniä kuivamaan; ja jo aamulla vietiin kaksi vankkuria suojaan. Murkinalla sanoi Uli kotiväelle, ettei tarvitse varustaa illallista kovin varhain, sillä tänään kai päästään työstä vasta myöhään. Heinä ehtii tänään vielä kuivaa, se on toimitettava kaikki suojaan; tulee iso vahinko, jos sade vielä kerran saa sen kastella.
Iltapäivällä rupesi työ tokeilemaan, oltiin kuin tervassa; seisottiin nokat vastakkain, kättä ei liikautettu. Missä Uli liehui, siellä kävi työ; mutta minne hän tuli, siellä ei tehty mitään. Lypsäjä ei tullut niitylle ja tallimies ohjasi vankkureita niin hitaasti kuin olisi niitä ollut etanapari vetämässä. Ja kun Uli sanoi hänelle: "Ajahan kovemmin, kyllä hevoset jaksavat!" niin kaatoi hän tahallaan kuorman ojaan ja siinä meni tuntikausi ennenkun saatiin se ylös. Ja kun Uli tuli hätään ja sanoi, että kyllä se nyt on umpisokea, joka ajaa kuormansa ojaan, niin sanoi tallimies: "Omapahan on syysi. Isäntärenkihän tässä itse pitää sellaista kiirettä. Kun hän vain ilmestyy niitylle, niin heti käy kaikki hullusti! Ja minä en rupea enää olemaan orjana kuten muut ja jos en osaa ajaa mieliksesi, niin aja itse! Minä en puutu enää piiskan varteen jos ei isäntä itse tule käskemään." Ja tallimies nakkasi piiskansa Ulin jalkoihin ja heittäytyi mukavasti ruolle loikomaan. Uli käänsi jo piiskan tyven kämmeneensä koetellakseen miten kylmä kuumentaa, mutta hillitsi kuitenkin mielensä ja ajoi itse kuorman kartanolle.
Emäntä oli varustamassa illallista, ja kun hän näki Ulin tuovan kuormaa kotiin, niin kysyi hän Vreneliltä, joka tuli ulkoa tupaan: "Mitäs nyt on tapahtunut, koska Uli itse ajaa kuormaa?"
"Kysy itse häneltä, täti", vastasi Vreneli. "Väki juonittelee ja jos ei serkku mene Ulin avuksi, niin ei nyt koidu hyvää! Minä hänenä olisin jo aikaa sitten laputtanut matkaani."
Emäntä nousi ylös, meni pihalle Ulia vastaan ja kysyi:
"Minkätähden sinä itse ajat? Mitäs nyt on tullut?"
Huulet valkeina ja vapisevalla äänellä kysyi Uli: "Missä on isäntä?
Minä tahdon häntä tavata."
"Hyvä Jumala, miten sinä olet oudon näköinen! Tule nyt toki tupaan, siellä se on. Pitäköön nyt joku sillaikaa hevosta."