"No älähän nyt riehki noin", sanoi Jukka, "enhän minä joka paikkaan ehdi. Jos olisit vähänkin suutasi avannut, niin olisin tullut ja sanonut niille; mutta kun on niin paljon ajattelemista ja huolta, kuin minulla, niin eihän aina ehdi kaikkea ajattelemaan."
"Olkoon miten on", sanoi Uli, "minä vaan tahdon palkkani, ja en jää!"
"Voi Uli", sanoi emäntä, "juohan nyt toki kahvisi ja maltahan mieltäsi. Me pidämme sinusta niin paljon eikä kukaan meistä ole sanonut sinulle niin pahaa sanaa. Päin vastoin, Vreneli ja minä olemme aina sanoneet keskenämme, että jos näin hyvää menoa jatkuu, niin saadaan talo pian kuntoon ja meillekin tulee kerran hyvä järjestys."
"Niin kauan kun täällä on tuo lypsäjä ja tallimies, ei mistään tule mitään ja heidän kanssaan en rupea olemaan enää niin siunattua hetkeä; joko lähden minä tai lähtekööt he."
"Tjah, tjah", sanoi Jukka, "vihapäissään tekee usein vääryyttä; jos tuumittaisiin asiaa vielä molemmat täänpäivää. Sittempähän huomenna ehtisi päättää."
"Se on jo tuumittu, isäntä", sanoi Uli. "Minä olen jo kyllin kauan hautonut sitä mielessäni; työntäkää heti palkka joko tallimiehelle ja lypsäjälle tai minulle, kummin tahansa."
"En minä anna rengin itseäni komennella!" sanoi Jukka.
"Enhän minä teitä komentelekkaan, vaan saatte valita; mutta jommin kummin sen pitää käydä."
"Ole nyt järkevä", sanoi emäntä Jukalle, "ompahan tässä nyt paljon valitsemista!"
"Niin, niin, mutta mistäpä sitten ottaa uuden tallimiehen ja lypsäjän tällaiseen kiireeseen aikaan, kun tarvitaan töissä joka sorkka? Ei se käy päinsä."