Sillä aikaa kun nuo kaksi täällä näin keskustelivat ja Uli väkinäisesti viimein totteli, oli herraspuolella toiset tuumat. Äiti itse oli kantanut sinne juustoa, viiniä ja vehnäleipää kun ensin oli turhaan huudellut Vreneliä. Sitten oli hän kiiruhtanut takaisin alas Jukan luo ja kertonut, kuka nyt oli tullut, ja sanonut että Jukan pitää heti pukeutua pyhävaatteisiin ja panna huivi kaulaansa ja tulla ylös. Mutta Jukkapa teki tenän. Hän ei vaan lähde heittiöitä hännystelemään, hänpä vähätteleekin heitä nähdä, hän ei heistä piittaa ja hänellä ei ole asiaa mitään heille. "Antakaa minun nyt olla rauhassa", sanoi hän, "ja menköön mokoma matkaansa sinne mistä on tullutkin."
"Ei se kelpaa", sanoi muori; ihanhan Jukka nyt oli kuin mikä hullu. Hänen täytyi tulla puhelemaan sen kanssa ja tietääkin mitä tekee. Ei muori nyt tosin muka mitään pahaa tahtonut ennustaa, hän ei sanonut sekaantuvansa koko asiaan; mutta älköön häntä sitten syytettäkökään, jos tytön päähän vielä mikä pälähtää. Kyllä hän tuntee sen tytön. Ja jos se tekee vielä jotain onnetonta, niin omaatuntoa aina ja ijankaikkisesti kalvaa. Ja hän ei halua sellaisia tuskia, ja hän tahtoo saada kuolla rauhassa.
Näin sanoen tuiskahti muori ulos ja kovasti pamahti ovi hänen mennessään. Jukka motkotteli melkein tunnin ajan itsekseen, motkotteli naisväestä, joka aina tuppautuu käskemään eikä tahdo vastata mistään. Sillaikaa Liisa kaateli viiniä puuvillakauppiaan lasiin ja lausuili niin hienosti kuin ikinä voi: "Olkaa niin hyvä, pyydän, ottakaa ja maistakaa nyt!"
Viimein otti Jukka hitaasti kaulahuivinsa, sitoi sen kaulaansa ja sanoi:
"Toista pukua en minä vaan muuta, kyllä kelpaa tämäkin sellaiselle lorvehtijalle."
Sitten otti hän keppinsä ja lähti köpittämään puistikkoon tuvan ja
herraspuolen välille. Puuvillakauppias näki hänet akkunasta ja kysyi:
"Tuoko on isä?" Ja kun Liisa vastasi: "se", niin sanoi kauppias:
"Minäpä lähden ulos häntä tervehtimään".
Kun Jukka hänet näki, niin aikoi hän pyörähtää selin ja mennä matkaansa, mutta eipä ehtinyt.
"Tohdin ottaa vapauden", sanoi puuvillakauppias, "ja tulla tietämään, miten Teidän rouva puolisonne ja neiti tyttärenne ovat tyytyväisiä kylpymatkaansa Gurnigeliin. Siellähän minä sain kunnian heihin tutustua ja silloin viettää elämäni onnellisimmat päivät." "Jaha, vai niin", vastasi Jukka. "Te siis olitte kai kipeä, koska Teidän täytyi mennä kylpemään?" "No ei, ei oikeastaan", vastasi puuvillakauppias, "mutta kaipasin lepoa".
Ja nyt kertoi hän suurista kauppaliikkeistään ja laajoista matkoistaan, ja miten hän oli matkustanut Pietarista pikapostilla yötä päivää, niin että Jukan älli melkein seisattui ja hän alkoi jo kunnioittaa tuollaista porhoa. — Niin se puhuu kuin räntättyä, ajatteli hän, ja jos puoletkin siitä on totta, niin kyllä siinä on poikaa. Liinasta, kauppias, nähdessään että se oli Glunggessa jo nyhdetty, sai aiheen kysyä: kasvattaako isäntä itse liinaa siemeneksi? Kun Jukka vastasi epäävästi, alkoi kauppias ladella paikkoja, josta sitä on paras ostaa: puhui Baselista, Breisgaun Freiburgista; kertoi sikäläisten kasvumaista, miten paljon ne ansaitsevat siemenviljelyksellä, miten paljon saavat voittoa maastaan ja miten paljon täälläkin voitaisiin saada kunhan ei vain liian tiukkaan takerruttaisi vanhoihin tapoihin. Hän takasi, että suurella tilalla voi helposti saada 1-2000 guldeniin pelkällä siemenviljelyksellä jos vain tahtoo. — Piru vie, ajatteli Jukka, ollapa vain puoletkin totta, niin kyllä kannattaisi! Ja hänen kunnioituksensa kasvoi. Ja kun muori sivumennen sai tilaisuuden kysäistä Jukalta: "No miltäs tuntuu?" niin vastasi Jukka, että ei se herraksi ole ihan tyhmä mies; mutta kyllä hän tietää, lehmälläkö vai hevosella on sarvet ja miksi katti kehrää.
Puuvillakauppias ymmärsi kehuttavansa. Kauniista pöytäkalustosta sai hän paljon kiitoksilleen aihetta; ja sitten siirtyi hän savustetusta lihasta Hampuriin, kinkusta Westfalin liikkiöihin, paistista Pyhän Urbanin luostarin vasikoihin ja kertoi mitä Baselin seudun nauhanpunojat syövät vasikanlihan asemasta; ja valkeasta pullosta kaadettu oiva viini johti hänet viimein puhumaan viineistä ylimalkaan. Ja nyt osoittautui hän niin tietäväksi, mainitessaan monen monia lajeja ja eroavaisuus-tuntomerkkejä että Jukka ajatteli: "Mullikkahan se meidän Johannes on vielä tämän rinnalla. Vaivoin eroittaa se Neuenburgilaisen ja Weltschiläisen, tokko niitäkään." Ja monen lapsen ristijäisissä hän oli jo ollut, mutta eipä hän vielä ollut nähnyt näin rattoisaa miestä. Sen seuransa kuluu aika kuin siivillä, hiis ties miten kuluneekaan, eikä kuitenkaan tarvitse paljoa suutaan vaivata. Muori melkein unohti tyrkyttää lisää tuota puheliasta vierasta kuunnellessaan, ja Liisa, joka ei ymmärtänyt, mitä herra nyt oikeastaan onki, tuli ihan äkäiseksi, kun se aina vain puhui isälle eikä ruvennut hänelle livertelemään. Hän siis alkoi jo pärpättää ja sanoi ulkona äidille: