"En minä taida enää siitä välittääkään. Se on niin epäkohtelias ja huonotapainen kuten raain renki, eikä se ole koko ruoka-aikana puhellut mitään minun kanssani."
"Oletkos nyt hupsu", supatti muori, "aina sinä olet sellainen hönttö! Etkös sinä nyt ymmärrä, että hänen täytyy päästä isän suosioon, jotta isä myöntyisi? Tiedäthän sinä, miten isä oli äkäinen."
"Mitä se isään kuuluu", vastasi Liisa. "Minuthan hän nai eikä isää. Hän voisi jättää selvittelemisen isän kanssa minun huolekseni. Kyllä minä isälle näyttäisin, jos hän rupeisi vastaan mukisemaan."
"Ole nyt jo hiljaa", sanoi äiti, "olipa hän nyt mikä tahansa, niin viisaampi hän toki aina on kuin sinä, vaikka sinun tähtesi onkin tuhlattu niin hirvittävästi rahaa ja sinä olet saanut olla koulussa Weltschlandissakin. Mutta minkäs sitä ihminen päälleen voi."
"Ja se katsoi aina vain Vreneliä, kun Vreneli tuli tarjoamaan ruokaa", jatkoi Liisa. "Heittiö, kyllä minä sen huomasin. Vreneli ei saa enää tulla meille tarjoamaan. Tuo sinä, äiti, vasta ruuat sisään, jos vielä jotain tarvitaan."
"No siihen saat tottua", vastasi muori. "Et sinä voi estää ketään toiseen vilkaisemasta, ole hyvilläsi vaan, kun ei toinen tee pahempaakin."
"Piru vie, sepähän sitten nähdään", sanoi Liisa.
Sillä välin oli sisällä alettu hieroa noita tärkeitä sopimuksia. Puuvillakauppias oli heti paikalla kun pääsi Jukan kanssa kahden kesken alkanut kosintapuheensa, jotka nyt olivat yhä kauniimmat ja valitummat kuin muutamia päiviä sitten äidin kanssa. Myötäjäisrahoista, myötäjäistavaroista ei hän hiiskunut sanaakaan; päin vastoin veti hän kirjesalkustaan esiin suuren tukun papereita ja sanoi Jukalle, että näistä isäntä voi saada jonkunlaisen käsityksen hänen kauppapuuhistaan ja varallisuussuhteistaan. Nuo paperit, ne olivat tosin vain vekseleitä jos jonkinlaisia, mutta Jukka ei ymmärtänyt niistä paljonkaan muuta kuin niihin merkityt suuret summat, joita hän piti puhtaana omaisuutena. Eikä hän nyt voinut enemmän kuin äitikään ymmärtää, miksi niin hirveän viisas ja hirveän kaunis pohatta ja porho tavoittelee juuri heidän Liisaansa. — Kai se niin lienee, ajatteli hän viimein, että mikä mistäkin tykkää. Jotkut tahtovat kelmeitä, jotkut punaisia, toiset lihavia, toiset laihoja; toiset kopeita ja toiset ahkeria; jotkut hupsuja ja jotkut viisaita. Ja tuo nyt näkyy tahtovan juuri Liisan kaltaista, tykkää sellaisesta ja mitäs siinä auttaa ihmetellä! Niin ajatteli isä kosijan koreasti puhellessa. Mutta hänen epäluulonsa ei siltä ollut vielä läheskään kadonnut. Hän kyseli jos jotakin, väitteli vastaan, koetteli urkkia selville kauppiaan tuttava- ja sukulaisuussuhteita saadakseen tyydyttäviä tietoja ja alkoi viimein itse puhua myötäjäisistä, "Pyydän", sanoi herra, "älkäämme nyt ottako sellaisia asioita puheeksi. Minulla ei tässä suhteessa ole samat mielipiteet kuin muilla ja oikeastaan en niitä tarvitsisikaan. Eipä siltä, etten minäkin suoraan sanoen olisi rahantunteva mies, mutta vaimoahan minä tänne olen tullut hakemaan. Vaan jos isäntä sitten joskus hyväntahtoisuudessaan haluaisi antaa minulle jonkin verran, niin otan tietysti kiitollisesti vastaan; vaan kyllä tyytyisin olemaan ilmankin, Elise-neitohan on minulle kaikki kaikessa. Kyllähän niitä sitten voi tulla tilaisuuksia, jolloin voisi auttaa toisiaan, kunhan nyt saan onnen päästä teidän perheenne jäseneksi. Pellavastanne ja kirsikkaviinistänne saisitte minun välitykselläni vasta aivan toiset hinnat kuin nyt; viinistä hommaan Frankfurtissa ainakin kolme guldenia mitalta. Ja kyllä sitä voi saada viljastakin enemmän kunhan vain ymmärtää järjestää asioita. Ja monasti on oiva tilaisuus tilapääkauppoihin, kunhan on käyttövaroja. Mutta useinhan sattuu, ettei rikkaimmillakaan kauppiailla satu olemaan irkeneviä rahoja juuri silloin kun niitä tarvitsisi tuollaisiin sivukeikauksiin. Joten siis minä, jos sellaisen onnen hetken tullen joskus tohtisin pyytää apeitani apua, voisin kyllä sitten luovuttaa teille viisi, kuusi prosenttia puhdasta voittoa hyötyen itse kuitenkin kymmenestä viiteentoista prosenttiin."
Tämäpä ei ollut Jukasta hulluinta. Sepäs nyt on koko merkillinen uros, ajatteli hän, sempähän kanssa on vielä hauskempi olla kaupoissa kuin ikinä minkään tyhmimmän talonpojan. Kuitenkaan ei hän tahtonut vielä antaa varmaa vastausta, vaan vaati kaksi viikkoa harkinta-aikaa. "Täytyy puhella vielä pojan kanssa", sanoi hän, "ja kysellä yhdeltä ja toiselta. Kyllähän minä teihin luotan, mutta sellainen se nyt on maan tapa." — Sitäpaitse ei hän oikein tiennyt, eiköhän olisi parempi jos Liisa olisi naimisiin menemättä; se on näet niin sairaloinen eikä siitä ole paljoa jaksamaan.
"Mistäs sinä sen tiedät?" sanoi Liisa, "viis sinä tiedät, mitä minä jaksan mitä en. Mutta kun kaikki huolet ovat aina yhden niskoilla, niin ei kai sitä nyt aina jaksakaan."