Nokkelasti sekautui herra silloin puheeseen ja vakuutti, että juuri Liisaa ja vain Liisaa hän haluaa; puristi Liisan käsiä ja vakuutteli, että otettakoon vain harkinta-aikaa, mitäs hän siitä! Niin, tiedustelkoot hänestä vain miten paljon tahtovat ja he ovat saavat kuulla hänestä vain hyvää, elleivät ihmiset panettele, kuten ne valitettavasti usein tosin tekevät, etenkin silloin kun jollakin on niin paljon kadehtijoita kuten hänellä. "Mutta suotakoon minun nyt kuitenkin antaa Elise-neidolle edes pieni muisto." Ja niin sanoen otti hän esille pienen rasian ja rasiasta ketjuineen komean kellon ja ripusti sen hellästi ja somasti Liisan kaulaan ja pyysi samalla mitä syvimmästi kunnioittaen lupaa saada kelloa antaessaan edes pienen suudelman. Nyt oli Liisa häneen tyytyväinen jälleen, ja hän iloitsi lahjasta kuin lapsi ja juoksi heti näyttämään sitä Vrenelille ja piioille ja palasi kohta taas takaisin lemmittynsä luo kysymään, että miten se avataan ja kuinka sitä vedetään ja kehui sitten, että mitähän se käly-rouva nyt tuumii kun se tämän kellon näkee! Ja Liisa tahtoi ruveta marmattamaan odotusaikaa vastaan; mutta sulho, hän pyysi häntä aivan kiihkeästi nyt vain taipumaan rakkaiden vanhempien tahtoon. Sillä tuolla ajallahan hän ehtisi järjestää paperinsa kuntoon, niin että heitä sitten kohta voitaisiin kuuluttaa. Täytyi näet vielä kauniiseen vuoden aikaan ehtiä oikein ihanalle häämatkalle, minne vain hänen rakas Elisensä tahtoo. Siitäkös Liisa intoutui taas iloon ja alkoi parpattaa lykkäystä vastaan ja olisi tahtonut lähteä häämatkalle jo heti.

Niin kului se päivä ja illalla tuo onnenpoika varustautui sitten lähtemään talosta ja oikein pulskasti tahtoikin lähteä. Niimpä aikoi pistää Vrenelin kouraan frankin rahan, mutta tyttöpä kääntyi kiepsahtikin häneen selin ja sanoi, ettei hän huoli! Portaiden edessä tapasi hän miehet pitämässä kiinni hevosta ja panemassa suitsia sen suuhun ja myös Ulin, jonka oli täytynyt tulla heille avuksi, sillä niin ylpeästi ja korkealla se tevana piti päätään. Silloin koetteli herra sivumennen pistää frankin rahan Ulinkin kouraan. Mutta Uli tuskin huomasi mitä oli saanut ja keltä, pudotti sanaakaan sanomatta heti rahan maahan kuten se olisi tulena polttanut hänen kämmentään, tunki suitset hevosen suuhun eikä ollut herraa ja herran kolikkoa näkevinäänkään. Herra otti rahansa maasta ja tuumi itsekseen: Ovatpas nämä kopeita moukkia, kyllä minä heille vielä näytän!

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Mitkä pulmat kihlauksesta johtuvat rauhan lainkaan palaamatta.

Kun herran lähdettyä vihdoinkin vanhukset tointuivat äskeisestä huumauksestaan, niin raskaaksi kävi heidän sydämensä. Mitähän Uli tekee ja mitähän Johannes sanoo ja mitenhän tässä nyt oikein käy? tuumivat he huolekkaina ja kauhistuneina. Heidän suureksi ihmeekseen ei Uli sanonut mitään eikä ollut mistään tietäkseenkään kuten ei asia häneen olisi koskenutkaan. Ja kun palkollistoverit aikoivat ruveta häntä härnäilemään, niin Uli vain muhoili ja tuumi, että mitäs ne ihmiset hänestä oikein hupsuttelevat. Ja yhä mieluisemmaksi kävi hänen muhoilla näin; sillä kun nyt kerran mennyt oli mennyttä, niin heräsi hän kuin raskaasta ja pahasta unesta ja hänen oli nyt paljon helpompi elää. Kulta ja rikkaus olivat kietoneet hänet pauloihinsa ja häikäisseet hänen silmänsä, joten hän oli arvioinut asiaa vain raha-arvolla ja unohtanut yhä enemmän millainen ihminen Liisa oli. Nyt, kun hän taas huomasi Liisan heikkoudet ylen räikeässä valossa, kiitti hän hartaasti Jumalaa kun oli pelastunut tästä vaarasta. Yhä syvemmin tunsi hän, että perin onnettomaksi mies tulee kaikista rahoista huolimatta sellaisen kelvottoman vaimon kanssa. Nyt vasta alkoi hän ymmärtää entistä isäntäänsä ja hän ajatteli jo monasti, että kunpa tässä vain pääsisi käymään hänen luonaan, niin pyytäisi häneltä anteeksi epäluuloisuuttaan. Varmasti oli hän kuitenkin päättänyt erota palveluksesta; tänne ei hän enää jäisi; hän odotti vain hetkeä, jolloin voisi paraiten pyytää päästökirjaa. Kun sellainen lurjus tulee vävyksi, ei täällä kannata enää olla, ajatteli hän. Sillä omasta itsestäänkin voi hän nyt vetää sellaisen johtopäätöksen, että puuvillakauppias on lurjus, mikäli hänelle itselleen selvisivät ne perussyyt, joiden vuoksi hän oli — Liisaa halunnut. Hän myönsi jo itselleen, että jos hänellä olisi ollut kahdeskymmeneskin osa Liisan rahoista, joita tuo kelmi nyt tavoitteli, niin ei Liisa olisi hänen päähänsä edes pälähtänytkään.

Mutta ravintoloitsija Johannes rouvineen, he eivät olleet yhtä kylmäkiskoisia kuin Uli. Pian tahtoi Liisa lähteä heidän luokseen ilmoittamaan uutistaan ja näyttämään heille kelloaan; mutta isä ja äitipä eivät tahtoneet tulla mukaan ja eihän Liisa yksinäänkään uskaltanut sinne mennä. Kirjoitettiin. Silloin lensi tuo ravintolan jalo aviopari Glunggeen kuin kuulat tykin kidasta, kiehuen kiukusta ja myrskynä pauhaten. Sinä päivänä itkeä ulistiin, säksätettiin ja kiroiltiin Glunggessa kai kymmenen kertaa enemmän kuin sataan vuoteen yhteensä ja ainoaakaan haukkumanimeä ei Johannes unohtanut antaa sulhaselle ja kaiken maailman paheet hän hänelle omisti ja kaiken maailman sadatukset ja kirot. Ja jos Johannes jotain unohti, niin lisäili niihin aina vielä Trinette omistaan nyyhkien ja kiljuen. Eikä Liisakaan säästänyt kitaansa, ja veli olisi antanut hänelle selkään jos ei äiti parka olisi varjellut tytärtään.

"Tässä sitä nyt taas ollaan", sanoi Jukka muorille, "nyt sen näet! Taas saan minä sotkea paitani teidän pyykkiinne!"

Johannes lupasi lukemattomat kerrat itsensä pirulle viedä vannoen, ettei hän enää kertaakaan astu jalallaan tämän talon kynnyksen yli jos he antavat tyttärensä sellaiselle saatanan vietävälle helvetin retkulle. Ja sitten tuppautui hän taas Ulin seuraan ja kevensi nyt hänellekin sisuaan ja sadatteli niin sadantuhannen perkeleesti, että jos nyt kerran sellaisen vätyksen välttämättä pitää päästä naimisiin, niin ottaisi hän satatuhatta kertaa mieluummin langokseen Ulin kuin sellaisen hemmetin koiran, puoleksi herraa, puoleksi renttua. Tietysti olisi hänestä ollut kaikkein parasta kun se hupsu olisi pysynyt vanhana piikana, sitäkös sen nyt tarvitsee niitä rahojaan mennä naittamaan. "Mutta mitenkäs ne kelmit ovat sinua peijanneet! Voi mies rukka, olisitpas älynnyt tulla minulle! Mutta tuletpahan nyt, tähän vietävän pesään et nyt enää jää!" Uli vastaili vähän ja kartellen ja hyvillään hän oli, kun tuo pauhaaja ja peuhaaja lähti sitten talosta. Ja onnettomiin joutui siitä päivästä ravintoloitsija rukka, sillä hänen rouvansa nähtyään Liisan kellon ja ketjut alkoi nyt hänkin marista ja kiusata samallaisia kunnes ne sai.

Jukka oli hankkinut muualtakin tietoja tuosta puuvillakauppiaasta, mutta ne olivat epäsuotuisia, vältteleviä tahi hämäriä. "Se on tyhjätasku", sanoivat toiset, "ei siihen voi yhtään luottaa; aina se helistää rahojaan, mutta ei sillä ole kuitenkaan kolikkoa jos kysymys tulee." "Ei me sen oloja tarkkaan tunneta, kuuluu tekevän hyviä kauppoja, mutta ei me olla läheisemmissä tekemisissä", sanoivat toiset. "Kohtelias ja nokkela nuorimieshän se on, kyllä se tässä maailmassa edistyy ja kyllä sillä on mikäli näkee, rahojakin", tuumivat taas jotkut. Kuta lyhemmäksi harkinta-aika kului, sitä raskaammiksi kävivät vanhusten sydämet, etenkin muorin, jonka vastuulle nyt Jukka kaiken pani. Ja he olisivat kernaasti purkaneetkin kaupat ja olisipa muori nyt antanut Liisan mieluummin vaikka Ulille, mutta tuskin he siitä sanankin mainitsivat, niin tuli Liisa kuin pirulta riivatuksi, sätki jäseniään ja kuohutti vaahtoa suustaan jotta aivan pelättiin hänen saaneen kaatuvataudin. Ja kun odotusaika oli päättynyt, niin eräänä päivänä, jolloin satoi ja tuuli niin ettei koiraakaan olisi raaskinut ajaa ulkosalle, ryöpsähti puuvillakauppias taas hevosellaan tanhualle. Surkeaa kuten sää oli hänen vastaanottonsakin. Renkejä ei näkynyt, kuulunut hevosta talliin viemään. Liisa jäi sateen vuoksi seisomaan kymmenen askeleen päähän luhdin alle, piiat eivät tuoneet sateensuojaa ja vanhuksista ei vilaustakaan. Ei edes Ulia oltu näin huonosti otettu vastaan hänen isäntärengiksi tullessaan.

Kauan kesti ennenkun sulho märkänä ja väristen pääsi tupaan, vielä kauemmin ennenkun hän sai naamansa asiallisiin ystävällisiin juonteisiin ja kaikkein kauimmin ennenkun vanhukset tulivat näkyville, hekin nyt niin kylminä ja hyisinä että tuntui kuten heidät kaikki, Liisaa lukuunottamatta, olisi pantu kahdenkymmenen asteen pakkasella lämmittämättömään huoneeseen toisiaan hauskuttelemaan. Ja vihdoin, pitkäin esipuheiden ja johdatusten jälestä alkoi puuvillakauppias: jokohan hän nyt saisi panna sormuksen rakkaan Elisensä sormeen kuten rakkaalle morsiamellensa ainakin; se oli hänellä jo mukana. Vanhukset näyttivät epäröivän, katselivat toinen toisiinsa. Viimein sanoi Jukka: "En minä nyt sitä tiedä: olemme tässä kuulleet yhtä ja toista ja se poika ei ole ollakseen yhtään tyytyväinen."