"Kas, se sellainenhan nyt on vallan ymmärrettävää", sanoi kauppias, "mutta jos minulla olisi kunnia tuntea teidän herra poikaanne persoonallisesti, niin minä vakuutan, ettei hänellä varmaan olisi minua vastaan mitään muuta kuin mahdollisesti vain se, että menemällä naimisiin hänen neiti sisarensa kanssa ehkä hänen mielestään voisin vahingoittaa hänen tulevaa perintöosuuttaan. Ja yhtä ymmärrettäviä ovat nuo muutkin seikat. Minulla on jo kauan ollut kadehtijoita ja nyt niitä on tietysti vielä entistä enemmän, ne eivät sallisi minulle tätä onnea, koettavat minua erottaa Elisestä." Ja sitten kertoi hän pitkän tarinan, mitä hänelle oli kerrottu glunggelaisista ja miten häntä oli heidän suhteensa varoitettu ja sanottu, että hänet petetään ja hän tulee onnettomaksi. "Mutta kyllä tunnen ihmiset liiankin hyvin, turhaan en tunne tietä Moskovasta Lissaboniin niin että voisin sen yön pimeässä ummessa silmin kulkea; kyllä tiedän, minkälaisia ihmiset yleensä ovat ja mitä he tarkoittavat. Sehän nyt on selvä, että kun kerran panetellaan niin julkeasti teidän laisianne kunniallisia, siivoja ihmisiä, jotka elävät vakaata elämäänsä maatilallaan, niin miksipä ei olisi helppo keksiä vaikka mitä minunlaisestani liikuskelevasta poikamiehestä. Milloinkapahan kaksi lie päässyt yhteen, ihmisten hiomatta kieltään heidän varaltaan, koettaen heitä eroittaa."

"Niin, kyllähän se niin taitaa olla", tuumi Jukka, "mutta kuitenkin minusta tuntuu nyt siltä, että ehkäpä olisi parasta kun ei nyt turhaa hätäiltäisi, vaan odoteltaisi vielä vuosi. Sillaikaahan tässä tutustuttaisiin toisiimmekin, ja olettehan te molemmat vielä aivan nuoria; ette te siitä ehdi tulla liian vanhoiksi. Parin, kolmen vuoden päästä sopii mennä naimisiin aivan yhtä hyvin kuin nytkin ja molemmat te sillä ajalla olette vain viisastuneet. Onhan esimerkkejä siitä, että kihloissa on oltu parikin kymmentä vuotta ja kuuluivat ne monasti sellaiset tulleen juuri kaikkein onnellisimmiksi; ja sillä ajallahan mielestäni ehditte tutustua toistenne oikkuihinkin. Kun näin lentää umpimähkään, niin sattuu helposti hairahtumaan."

Mutta silloinkos alkoi Liisa itkeä ja ulvoa ja kun viimeinkin saatiin hänen sanoistaan selvää, olivat ne kamalia vastalauseita tällaiselle viivytykselle. Ihan hänet tähän tapetaan, jotta sitten se Frevligenin köntti saa sitä enemmän. Mutta Jumaliste he saavat tätä vielä katua! Kyllä hän jo tietää, mitä hän nyt tekee j.n.e. Puuvillakauppias antoi tämän tunteenpurkauksen aikansa tehokkaasti vaikuttaa, sitten rauhoitteli Liisaa hellin sanoin ja kääntyi vihdoin liikuttavin puheenparsin vanhempien puoleen. Oliko heillä sydäntä tehdä oma lapsensa näin onnettomaksi! Ja hänet myöskin. Eivätkö he nyt nähneet, miten he olivat kiintyneet toisiinsa? Ja miksi tehdä onnettomaksi omaa lastaan? Noiden kateellisten, perättömäin parjaustenko vuoksi, joita joka naimakaupassa saa aina kärsiä? Vai miksi? Siksikö, että veli, joka nähtävästi tarvitsee paljon rahaa, ei ehkä tahdo antaa siskolleen mitään? Ei, niin kovia, niin armottomia, niin kivisydämisiä eivät he varmaankaan voi olla! Ei, hän kyllä tietää, että he ovat hyviä, kunnon ihmisiä ja uskovat Jumalaan, kuten toivovat päästä autuaiksi. Ja siksi pyysi hän nyt vielä kerran, pyysi oman ja tytön sielun pelastuksen kautta, että suotakoon hänelle nyt Elise-neidon käsi, jotta he sitten voisivat yhdessä vaeltaa tässä maailmassa hyveen ja siveyden tiellä ja vihdoin kun Jumala kerran heitä kutsuu taivaaseensa, kaikki siellä kohdata ja elää yhdessä autuaina ijankaikkisesti. Muori paralta vuosivat taas kyyneleet pitkin punaisia poskia ja Jukkakin sanoi:

"Herran nimessä, kun nyt kerran näin väkisin tahdotte, niin menkää; mutta minä en vaan rupea sitten syypääksi, käyköön miten tahansa."

"Se on Jumalan tahto", sanoi muori, "se on sallittu, ja mikä on sallittu, minkä sille mahtaa. Mutta pitäkääkin sitten itse huolta onnestanne. Jos ette onnellisiksi tule, niin emmehän mekään sitten enää sille mitään voi."

"Oi", huudahti puuvillakauppias, "olkaa huoletta siitä! Kukapa ei tulisi onnelliseksi minun kalliin Eliseni kanssa? Minä takaan, ettemme tule kohtaloamme nurkumaan! No johan minä nyt sen arvasin, etteivät teidän hyvät sydämenne tahdo tehdä kahta ihmislasta onnettomiksi. Tule nyt, Elise, tule, kiittäkäämme jo nyt näitä kalliita vanhempiamme! Kiittäkäämme, että he ovat uskoneet meitä enemmän kuin pahoja ihmisiä."

Ja hän tarttui Liisan käteen, veti hänet vanhempien luo ja heittäytyi sitten muorin kaulaan ja suuteli häntä. "Ilmoissa ikänä ei kukaan ole rutistanut minua niin rutosti", kertoi muori sittemmin monasti tuosta tapauksesta. Ja sitten hyökkäsi sulho Jukan kaulaan ja kuristi Jukkaa niin että ukko oli läkähtyä ja sylki ja köhi tukehtumaisillaan. Ja Liisankin olisi nyt oikeastaan pitänyt ruveta heitä halailemaan, mutta hänellä sattui olemaan munakakun kappale kourassaan ja se olisi voinut rutistua. Liisasta oli siis järkevintä jättää halaukset toiseen kertaan ja syödä vain kakkua. Mutta kun puuvillakauppias oli selvinnyt vanhemmista, niin riuhtaisi hän nyt myös morsiamensa miehekkäille rinnoilleen, ylväästi sykkivää sydäntään vasten eikä varonut kakkua lainkaan ja kun se rupesi litistymään, niin Liisa kirkui: "Kakku, kakku! Anna kun panen sen ensin pois!"

Puuvillakauppias näytti nyt ylen onnelliselta, kulki yhden luota toisen luo, puristeli käsiä ja sanoi, ettei hän tiedä miten nyt kiittääkään taivaan Jumalaa tästä onnestaan. Ja tämä oli hänen elämänsä ihanin päivä ja sitä pitää viettääkin niin arvokkaasti kuten se ansaitsee. Niin sanoen meni hän ulos kieseilleen.

"Käyköön nyt miten tahansa", tuumi muori hänen poissa ollessaan, huoahtaen: "joka tapauksessa sillä on hyvä sydän ja se on uskovainen. Ja sehän se onkin pääasia; mitäpäs muusta."

Samassa tuli sulho takaisin pullo kädessä ja sanoi: