"Puhuimme tässä viime kerralla viinistä. Minä siis ajattelin, että pitäisipä tuoda teille vähän näytettä, jotta tietäisitte kerran mitä on oikea viini. Ja koskapa minua nyt kohtasi sellainen onni, että sain rakkaan Eliseni käden, niin eipähän nyt tällaisena päivänä sopine juoda tavallistakaan viiniä. Ja tätä viiniä ei tarjotakaan joka pöydässä; mutta teille voin minä kyllä hankkia sitä aivan polkuhintaan, vaikken mikään viinikauppias olekaan. Mutta kun kulkee paljon maailmalla ja pitää vain silmät päässään, niin saahan sitä aina tietää, mistä saa tavaraa huokeimmalla. Ja sitenhän olen tehnyt aina paraat kauppani."
Ja kauppiaalla oli myös pakka erinomaista silkkikangasta, väriltään tuhkanharmaata. Sellaista ei Liisa ollut ikinään nähnyt eikä Trinette saanut. "Tällaista", sanoi sulho, "saa turhaan hakea Bernistä ja Zürichistä. Eräs hyvä ystävä toi sen suoraan Lyonista ja luovutti minulle tutun kaupalla."
Nyt olivat kaikki onnellisia ja hyvän viinin ja kauniin silkin ääressä tultiin vähitellen niin lepposiksi ja tuttavallisiksi, jotta äiti ajatteli, että olisipa ollut onnetonta, jos ei Liisaa olisi sille annettu.
"Mitäs kummia tolloja teillä on palveluksessa?" kysyi kauppias sitten tuttavalliseksi tultuaan. "Kun minä viime kerralla aioin lähteä täältä, niin menin ensin keittiöön tuumien antaa tapani mukaan juomarahaa sille hupaisen näköiselle tytölle, joka täällä meitä passaili, mutta hänkös käänsi selkänsä ja sanoi: en minä tarvitse rahaa."
"Se oli kai Vreneli," tuumi muori. "Ei se oikeastaan ole mikään palvelija, otimme sen vain armosta hoitoomme. Se on oikeastaan meille kaukaista sukua, vaan ei ollut ketään, joka olisi piitannut hänestä." "Vai niin", vastasi puuvillakauppias, "sitten kadun, että häntä loukkasin; täytyy koettaa sovittaa vikaani." "Se ei ole ollenkaan tarpeellista", sanoi Liisa, "parasta kun et sitä aina niin katselisi. Se rupee muuten ajattelemaan, että mitä sinä sillä vielä tarkoitat. Se on niin lähentelevä se ihminen."
"No eihän sitä nyt niin voi sanoa", sanoi äiti.
"Mutta kukas se oli se iso, kaunis poika", sanoi liukaskielinen herra livahtaen pois tästä vastenmielisyyttä herättävästä puheenaineesta. "Se, joka pani suitsia minun hevoselleni? Suututti minua vielä enemmän! Ei edes vastannut, vaan nakkasi frankinrahan ilman muuta maahan niin että olin kahden vaiheilla vetääkö sitä korville vai ei, ellen olisi hävennyt tahrata kättäni koskemalla renkiin."
"Paras oli jättää koskematta", tuumi Jukka. "Se oli varmaan Uli, meidän isäntärenki, oikein kunnon mies, mutta joskus on se niin julman tulinen ettei sen kanssa tahdo tulla toimeen."
"Sellaista en minä pitäisi talossa", sanoi kauppias.
"Eihän se kovinkaan paha ole", sanoi muori. "Ja se hoitaa erinomaisen hyvin maata ja karjaa ja meillä ei ole ollut ikinä niin kelvollista renkiä, tuskin saisimme sellaista jos se lähtisi pois."