"Kyllä se vaan taitaa olla äkäpää", tuumi sulho. "Jos antaisitte minun huolekseni hankkia uuden rengin, niin hankkisinpa huokean ja sellaisen, että kerrankin tietäisitte mikä se on oikea renki." Tällä kertaa livahti äiti vuorostaan pois puheenaineesta ja alkoi jutella jostain muusta. Viimein rupesi sulho toimittamaan, että olisi jo tänään lähdettävä kuulutuksille Üfligeniin. Muori löi käsiään yhteen, tällaista kiirettä hän ei ollut ennen kuullut. Ja Jukka pudisti päätään ja sanoi, että ei tuo nyt tuollainen hätä ole hänestä mieleen. Liisasta taas oli niin ruma ilma, ettei hän voinut lähteä ennenkun huomenna. Tämä mielipide hyväksyttiinkin vihdoin ja niin jäi herra taloon yöksi.
Illan kuluessa koetteli hän sitten tavantakaa sovittaa tuota kuviteltua loukkaustaan Vreneliä kohtaan ja tassutteli alituiseen Vrenelin jälestä yritellen olla hänelle kohtelias oman kykynsä mukaan. Mutta kun Liisa sen huomasi, niin sai sulho tuskin koko iltana häneltä kelvon sanaa. Vreneliä Liisa sätti kauheasti, haukkui häntä hännystelijäksi ja sulhasensa viettelijäksi ja sanoi nähneensä, miten he olivat tuttavallisesti iskeneet toisilleen silmään. "Ja kun minä pääsen naimisiin, niin en jalallani astu enää tähän taloon niinkauan kun täällä on tuo lutka. Sellaiset kiitokset siltä saa, vaikka häntä on niin kauan pidetty armosta talossa." Vreneli ei ollut tuppisuu, ei ainakaan sellaisille kuin Liisalle. "Lutkan", toisti hän, "saat pitää itse kuten mieskutkaleesikin. Mokomaa en sietäisi vaikken miestä ikinä näkisikään. Mutta sinun tielläsi en rupea enää olemaan, kylliksi olen jo ollut täällä armoilla. Antamanne hyvän luulen ansainneeni työllä enkä siedä nyt enää tuota jokapäiväistä vatkatusta, hyvääkin juomarahaa, menneistä asioista, jotka eivät sinuun kuulu. Sillä sinä et ole tehnyt minulle mitään muuta kuin aina kiusaa vain minkä olet ennättänyt. Narripa olisin, jos mokoman apinan kanssa rupeisin kilpaa parpattamaan ja puheistasi piittaamaan. Vaan tielläsi en tässä enää kauan ole, siitä saat olla varma. Mutta jätähän nyt minut rauhaan, kai sinun puuvillahetakkasikin jo odottaa sinua." Liisa olisi repinyt Vreneliltä silmät päästä, jos ei olisi tiennyt, ettei Vreneli laske ketään silmilleen. Sillä sellaisissa hyökkäyksissä oli Vreneli monasti puristanut häntä käsivarsista niin että jälet olivat näkyneet monta päivää.
Häähölyistä kaikellaisista, sekä itse häistä j.n.e., emme nyt huoli kertoa; sillä oikeastaanhan meillä ei ole mitään tekemistä puuvillakauppiaan kanssa, vaan Ulin, ja liiankin paljon on jo tuo vähäpätöinen sivuhenkilö aikaamme vienyt. Mutta hän kun kerran pääsi näyttämölle, niin ei hän synnynnäisen juutalaismaisen hävyttömyytensä mukaisesti tahtonut enään syrjäytyäkään. Ja yhä vieläkin, kun jo olemme päättäneet hänestä erota, on meillä helkkarin vaikea pidättää häntä loitolla.
Ulin hiljainen ja levollinen käytös oli vanhuksista ollut sangen merkillistä, joskaan ei vastenmielistä. He luulivat nyt, että kyllä he olivat ajatelleet Liisan ja Ulin suhdetta aivan liian vakavalta kannalta. Uli näytti olevan ainoastaan hyvillään kun tuo suhde nyt oli selvinnyt eikä hän näyttänyt olevan aikeissa lähteä talosta. Häähumussa ei vanhuksilla ollut aikaa tutkia tarkemmin tuon luulonsa todenperäisyyttä, vaan umpimähkään he uskoivat kaiken olevan parhain päin. Mutta kun häistä oli päästy, niin kehoitti muori kuitenkin Jukkaa varmuuden vuoksi, kysymään Ulilta asiaa; vaikka kyllähän muori tosin uskoi, että kyllähän se jää. Jukka vastasi, että jos ei Uli jää, niin on se muorin syy. Eipä siltä, ettei saataisi parempaa renkiä, sillä vävymieshän oli luvannut, hommata uuden. Mutta Uliin oli jo niin totuttu ja siksi olisi hyvä jos se jäisi. Mutta eipä nyt hirteen kannata mennä vaikkei se jääkään. "Sama ijankaikkinen hupsu sinä olet", sanoi muori ja meni ulos tuvasta.
Kun Uli sitten kerran leikkasi heinää, köpitti Jukka hänen luokseen ja sanoi:
"Kai tässä nyt ollaan yksissä vielä edelleenkin, vai mitä, kuten ennenkin? Minä ainakaan en ole ajatellut muutakaan kuin että sinä jäät."
"Ei, isäntä", vastasi Uli, "kyllä minä lähden pois; joten siis voitte hankkia uuden."
"No, mikäs sinulle nyt tuli?" sanoi Jukka. "Onkos taas liian vähän palkkaa vai onko Johannes sinut minulta varastanut?"
"Ei ole liian vähän eikä varastettu", sanoi Uli.
"No minkästähden sinä sitten tahdot pois?"