"Mitä ihmettä, sinäkin? Mitä pahaa minä sitten olen sinulle tehnyt? Uli ja sinä olette nyt varmaan yksissä juonissa?"
"Ei, täti", sanoi Vreneli, "en ole Ulin kanssa missään juonissa, emme ole missään tekemisissä keskenämme. Ja te, hyvä täti, ette te ole tehnyt mitään pahaa minulle, olette ollut aina minulle kuin oma äiti. Ja kun kaikki ovat minua ahdistaneet, niin olette te aina auttanut minua. Ja en unohda teitä elinikänäni ja niin kauan kun minä osaan rukoilla, rukoilen aina, että hyvä Jumala palkitsisi teille kaiken teidän hyvyytenne minua kohtaan."
Vreneli itki ja ojensi kätensä tädille, jonka punaisia poskia pitkin nyt kyyneleet taas vierivät.
"Mutta miksikäs sinä, sitten tyttö pahainen, aiot lähteä pois, kun kerran pidät minusta ja kun en ole tehnyt sinulle mitään pahaa?" kysyi vihdoin muori. "Minä olen niin tottunut sinuun ja sinä olet aina toimittanut ihan itsestäsi minun askareeni. Ja mitenkäs minä sitten kun päivä päivältä yhä vanhenen, enkä enää kauan pysty mihinkään, jaksan hoitaa koko raskasta taloutta?"
"Voi täti kulta, minun on niin sääli teitä, mutta pois minun vain täytyy päästä. Olen sen vannonut, enkä jää tänne Liisan haukuttavaksi, kun hän tulee tänne vielä miehineenkin. Aina se vain sättisi minua, että minä muka koettaisin houkutella hänen miestään ja muistuttelisi joka murusta, mitä olen täällä syönyt. En siedä olla täällä enää. Ja jos tuo hänen heittiönsä minuun vielä kerran sormellaankaan koskee, niin minä kaluan sen jälet pois nahkastani luihin saakka, niin hän minua ilettää! Jo sanoin Liisalle, että minä lähden hänen tieltään pois enkä anna itseäni enää viattomasti sättiä. Ja sittempähän en enää ole armoilla."
"Voi", sanoi muori, "ethän sinä nyt saa välittää Liisasta; tiedäthän sinä millainen se on, ainahan se on ollut ilkeä ja mitäs hänen puheistaan. Miksi minun pitäisi kärsiä hänen sanoistaan?"
"Sille en minä voi mitään, Jumala sen tietää", sanoi Vreneli. "Mutta miksikäs ei kukaan pidä Liisaa vähän nuhteessa ja kurissa? Minun täytyy väistyä hänen tieltään. Ja vielä yhdenkin seikan tähden, mutta sitä en sano kellekään muille kuin teille. Sen mies hääri jo nyt kintereilläni enemmän kuin on tarpeellista, mokomakin pukki! Mutta varokoonkin luitaan! Jos hän vielä kerta tulee minua liian lähi, niin läjäytän minä sitä niin että se lentää ketarat taivasta kohti. Ah, täti, missään tapauksessa ei täällä enää kohta hyvin käy. En voisi muutenkaan enää täällä olla; vävy mahtailee jo kuten olisi isäntä ja kuten talo olisi kaikkine päivineen hänen."
Tässä Vrenelin puheessa olikin perää. Vävy oli jo huomannut, miten rikkaan runsaskätisesti ruokavaroja tässä talossa hoidettiin, vaikka taas toisaaltapäin säästettiinkin. Maitomitta, voinaula tahi pari leipää sinne tai tänne ei suuria mullistanut ja munista ei pidetty tarkkaa laskua ja köyhiä ruokittiin luvuttomasti. Ja jo monasti tämän lyhyen ajan kuluessa oli hän siis laskenut Jukalle, miten paljon Jukka oikeastaan voisi tilan tuotteita myydä. Nyt tuottaa se hänelle voittoa tuskin kahta prosenttia. "Jos minulla olisi tämän tilan arvoinen rahasumma käytettävänä kauppayrityksiin, min saisin minä siitä vähintäin kahdeksan prosenttia." Ja jo monta kertaa tämän jälkeen oli Jukka sitten motkottanut ja riidellyt muorille, että tämä muka liiaksi tuhlaa ruokavaroja ja tuuminut, että monia menoja pitää supistaa. Ja kun puuvillaherraa kävelytettiin katsomassa aittoja ja kamareita ja kun hän sai vilaista laareihin ja arkkuihin, niin hämmästyi hän varastojen suuruutta. "Eihän tämä kannata", sanoi hän, "tässähän ne homehtuvat hyödyttöminä. Tavaroissa on suuri pääoma, joka ei tuota korkoa mitään ja sitäpaitse mätänee se itsekin paikoilleen. Kun möisitte pois nuo tarpeettomat, — ja nyt on tiedossani juuri eräs sopiva myyntitilaisuus — niin voisin taata, että hommaisin teille niistä vähintäin 2000 guldenia. Mutta minä en möisikään niitä täkäläisille välittäjille, vaan suoraan paraalle ostajalle."
Niin sai kauppias rupattelemalla houkutelluksi glunggelaisilta itselleen paljon lankoja ja pellavaa, kankaita, kuivehedelmiä, jyviä ja kirsikkaviinaa, ja siten vähensi hän huomattavasti heidän laariensa ja arkkujensa sisältöä. Muori pahan sydäntä tämä ihan viilteli ja hän oli purskahtamaisillaan itkuun. Näin ryöstettyinä ja raastettuina ei hän ollut nähnyt varastojaan vielä kertaakaan koko sinä pitkänä aikana minkä oli ollut täällä emäntänä. "Jumala varjelkoon meitä kalliista ajasta", virkkoi hän nyt eikä tiennyt, mikä silloin eteen tulisi; ei uskaltanut sitä edes ajatellakaan. — Kauppias tuli sitten ilmoittamaan, että hän oli saanut kaikki ne tavarat myydyksi erinomaiseen hintaan. Mutta eipäs tuonut rahoja mukanaan. Hän oli muka antanut ne puolen vuoden luotolla, kuten suurkaupoissa on tapana, ilmoitti hän vain noin sivumennen. No tämä nyt ei ollut enää oikein Jukastakaan mieleen.