Sitten tulee matka, joka ei sotke entisiä laskuja, vaan paneepa tekemään uusia ja parempia.
Siitä nyt alkoi muori parka murehtia ja kun Uli ja Vrenelikin vielä tahtoivat pois talosta, joten vävy saisi pian talon ohjat ihan täydellisesti käsiinsä ja kun hän ajatteli, että hänen sitten täytyisi emännöidä tyhjästä ja olla itara köyhille ja kun hänen joka jauhokauhansa luettaisiin ja häntä vahdittaisiin niin ettei hän vain kertaakaan saisi paistaa mielikseen pannukukkoja, niin kävi hänestä olo niin surkeaksi, että hän rupesi istumaan ja itkua heruttamaan. Ja hän itki niin että olisi voinut käsiään pestä hänen silmäinsä alla ja että Jukkakin tuli ulos ja sanoi, että eihän nyt toki tuolla tavalla saa ruikuttaa, ihanhan se kylille kuuluu ja ihmiset ajattelevat, että mikä se täällä muorilla on. Ja eihän Jukka ollut mitä pahaa tarkoittanut, tiesihän muori, että täytyihän hänen joskus vähän huomauttaakin. Ja Vrenelikin lohdutteli muoria ja sanoi, ettei tädin pidä olla millänsäkään, aina käy maailmassa kaikki helpommin kuin etukäteen luuleekaan. Mutta muori vain pudisti päätään ja sanoi, että jättäkööt nyt hänet vain rauhaan, itse tästä nyt täytyy jaksaa selvitä, ei siinä nyt muiden puheet auta. Ja hän koetti monta päivää selvitä itse. Raskaita ajatuksia hautoen nähtiin hänen vaeltelevan joka paikassa, väliin aina istahtavan milloin minnekin piiloon, josta ei luullut itseään huomattavan, ja laskevan kädet helmaansa ja silloin tällöin tapailevan esiliinansa kolkkaa ja pyyhkivän sen nurealla puolella silmiään. Ja viimein näytti suru jo helpottavan ja epävarmuus katoavan, koskapa hän sanoi: "Nyt minun on jo parempi olla, mutta tekisi mieleni vielä lähteä jonnekin, olen vielä niin alakuloinen, tekisi niin hyvää kun pääsisi vähän, päiväksi tai pariksi, muualle." Jukka ei tällä kertaa inttänyt vastaan; hän oli itsekin jo alkanut olla muorista huolissaan. "Voithan lähteä vaikka pojan tai tyttären luo miten vain haluat; Uli saa tulla kyytimieheksi, onhan sillä nyt aikaa silläkin", tuumi Jukka.
"Ei", vastasi muori, "sinne en lähde, siellä ne vaan kinaavat taas alituiseen! Ja vaikka ottaisin säkillisen taalareja mukaan, niin ei niissä olisi niille kylliksi. Mutta tekisi nyt mieleni kerran lähteä Johannes-serkunkin luo. Onhan niille luvattu jo kauan sitten käydä heillä eikä ole pidetty sanaa ja minä en ole koskaan siellä vielä käynyt. Onhan siellä katseltavaa uusi tie ja vieras seutu ja ehkäpä minulle tulee hyvä olla sitten." Ja Vrenelinkin tahtoi muori ottaa mukaansa. "Eihän sekään ole pitkään aikaan käynyt missään." Liisan häihin ei sitä oltu huolittu ja kyllä se tyttö ansaitsee kerran saada vähän iloa sekin.
Viimemainittua ehdotusta vastaan Jukka vänkäsi paljonkin, mutta viimein kuitenkin antoi tällä kertaa perää muorin mieliksi ja päätti kärsiä nämä pari päivää.
Uli oli hyvillään kun kuuli, minne nyt oli lähdettävä emäntää viemään. Mutta Vreneli sitävastoin hakasteli vastaan jos sadallakin syyllä eikä taipunut ennenkun täti hänelle sanoi:
"No oletpas sinä nyt koko pullikoija. Minä käsken nyt sinua lähtemään ja sinä tottelet, sillä hyvä!"
Eräänä marraskuun alkupäivänä, kauniina, syksyisenä lauantai-aamuna tuotiin sitten rattaat talon eteen ja otettiin hevonen tallista, puhdistettiin se tallin ovella taitavin käsin ja renki toi sen sitten aisoihin. Uli tuli pyhävaatteissaan komeana ja piiska kädessä ajoneuvojen viereen seisomaan ja vähän ajan päästä kepsutteli Vrenelikin ulos, somana ja kauniina kuin aamun rusko, pieni kukkakimppu rinnassa ja tuoden jotain tavaraa rattaille. Sitten tuli ulos muorikin Jukan kanssa, jolle hänellä oli vielä monta ohjetta annettavaa.
"Ihmiset luulevat teitä hääseurueeksi", sanoi Jukka, "kun ajelette tällä tavalla lauantaina. Vrenelihän on kuin mikäkin morsian."
"Pyh, mitä hupsuttelette", sanoi Vreneli ja punastui korvia myöten.
"Ulilla täytyy kanssa olla kukka, niin luulevat sen kaikki varmaan!" huusi yksi liukaskieli tyttö, kopaisi hatun Ulin päästä ja juoksi sisään. Äkäisenä hypähti Vreneli seisomaan rattailla ja huusi: