"Tyttö, annatko sen hatun heti pois vai et! Mitä se Uli sillä kukalla tekee! Koskepas vain yhteenkin kukkaruukkuuni!"
Tyttö ei ollut kuullakseen. Silloin aikoi Vreneli hypätä alas rattailta ja juosta hänen jälestään, mutta muori, nauraen katketakseen piti häntä kiinni vyöhyiltä ja sanoi:
"Mitä sinä nyt hupsuttelet! Anna sen nyt tuoda vain, sehän on niin hassua. Ja ehkäpä ne luulevat morsiameksi minua, jos onni oikein potkii!"
Väki kaikki rupesi nyt kujeilemaan ja siitäkös oli hauskaa Vrenelin kiukku, joka ei tahtonut asettua lainkaan. Ja Ulikin alkoi ilveillä ja painoi lujasti hatun päähänsä kun Vreneli koetti sitä häneltä riistää repiäkseen siitä kukan pois. Ja kai olisi sen repinytkin, ellei muori olisi sanonut, että älähän nyt toki ole hullu ja tuhma ja rutista pilalle kaunista kukkaa. Ja eihän tuo nyt mitä kamalaa ole, jos hääpariksi luulevat.
"Mutta minä en vaan sitä tahdo", sanoi Vreneli ja repi oman kukkakimppunsa irti rinnastaan ja olisi heittänyt sen pois, jos ei muori olisi sanonut:
"Jo sinä nyt olet tuhma! Ja muista se, että ne, jotka pahimmin hakastelevat, menevät kaikkein ensinnä naimisiin, kun tosi eteen tulee!"
"Mutta empäs minä!" sanoi Vreneli. "Minä en huoli miehen könttejä. Mitä minä niillä kutkaleilla."
"Sitä kai mitä muutkin!" sanoi äiti nauraa hekottaen ja lähti ajamaan ihanaan, aamuiseen maailmaan Vrenelin istuessa hänen vieressään tuppisuuna.
Täydessä väriloistossaan hohtivat lakastuneet lehdet, puiden takaa paistoivat vihreinä ja virkeinä nuoret oraat iloisesti kimalluttaen kastepisaroitaan, jotka niiden hennoissa terissä häilyivät. Salaperäisenä ja utuisena kaareili taivas, tuo Jumalan salaperäisten ihmeitten ahjo. Mustia korppia lenteli pelloilla, vihreät tikat nuokkuivat puissa, oravat hyppelivät ripeästi tien yli ja oksalle päästyään pilkistelivät vilkkaan uteliaasti noihin ohi matkaaviin. Korkealla ilmassa purjehtivat kuret hyvin järjestettynä kiilana lämpimämpiin maihin ja merkilliseltä kaikui kaukaisesta korkeudesta heidän outo matkalaulunsa.
Äiti tarkasteli vilkkain, älykkäin silmin kaikkea ohi kiitävää, alituiseen hän lausui huomioitaan ja monta järkevää sanaa vaihdettiin hänen ja Ulin välillä. Etenkin kun he ajoivat kylien läpi, enenivät merkillisyydet ja harvoinpa vilahti talo ohi ilman että emännällä oli siitä jotain huomauttamista. "Paha se on, kun aina vain kyyröttelee kotona ja aina näkee vain yhtä ja samaa. Täytyisi vähän väliä lähteä hiukan maailmalle. Eikä olisi katseltava sitä vain uteliaisuuttaan tyydyttääkseen, sillä voi siitä paljon oppiakin. Yhdellä seudulla ei eletä samalla tavalla kuin toisella. Täytyy katsella kaikkea ja valita paraat tavat."