"Voi nyt sinua tyttö rukka", sanoi täti, "kyllä sinä nyt olet kuin se entinen kerjäläisakka, joka sanoi, ettei hän vaan tahdo emännäksi, sillä silloin pitää syödä pannukukkoja, jotka häntä yököttää; ja sitten varasti helmallisen kun kukot vietiin kellariin. Sellaisia puheita pitää varoa, niissä tekee suurta syntiä. Ja jos onkin pahoillaan, niin pitää toki vähän hillitä kieltään. Ei ihminen tiedä mihin maailmassa joutuu ja jos joutuu sellaiseen tilaan, jota ennen vannoi karttavansa, niin nousevat muistot ja entiset julkeat sanat sitten mieleen kuin kummitukset haudoistaan ja kiusaavat ihmistä kuin pahat henget, eivätkä suo yön ei päivän rauhaa. Monta ne ovat kiusanneet jo niin ettei poloinen ole tiennyt muuten niistä pelastua kuin kuolemalla."

"Täti", sanoi Vreneli, "enhän minä nyt tahtonut teille paha ollakaan enkä sinullekaan Uli. Mutta antakaa nyt minun olla rauhassa. Enhän minä ole kuin köyhä tyttö vaan ja täytyyhän minun itseäni puolustaa kun minua koetetaan tehdä entistäkin halvemmaksi."

"Voi tyttö parka", sanoi täti, "kukapas sitä on koettanut. Moni rikas tyttö olisi hyvillään, jos olisi sellainen kuin sinä. Minä antaisin paljon rikkaudestani, sangen paljon, jos Liisa olisi sellainen kuin sinä. Sinun kanssasi tulee mikä mies tahansa onnelliseksi, olipa hän rikas tai köyhä. Sinä pystyt mihin tahansa, vaan Liisasta ei ole, Jumala paratkoon, ei mihinkään, eikä tule olemaankaan. Minä en ymmärrä, miten se on sellainen ja molempiahan minä teitä olen yhdessä kasvattanut. Vaan eivät käy tasan Jumalan lahjat. Teitpä sinä mitä tahansa, niin hyvä aina tulee. Jos minä olisin mies ja poikamies, niin kyllä minä sanoisin: sinut minä otan tahika en ketään muuta! Vaan Liisa ei kykene kunnolleen mihinkään; ja kyllä kai siitä vielä saa sellaista harmia, että vaipuu hautaan."

Vedet tulivat nyt muoripahan silmiin ja Vreneli, vaikka ajatteli, että ei niistä aina kahdesta tarvitse tulla samallaisia joskin heitä on sama henkilö kasvattanut yhdessä, ei puhunut mitä ajatteli, vaan koetti muoria lohdutella:

"Älkää olko millännekään, eihän sen nyt niin toki käy, kyllähän se vielä siitä paranee ja ehkäpä käy paremmin kuin aavistattekaan."

Mutta täti pudisteli vain päätään ja valitteli, että niinhän hän ajatteli, että kun Liisa pääsisi naimisiin, niin kyllä kai se sitten rupeisi jotain hommaamaankin ja paranisi. Mutta eipäs näy vain! Pitkät päivät se nyt istuu kädet sylissä kuin mikä herraskainen rouva. Joutava rällä se on ja ikänsä se sinä pysyy. Kun se tulisi edes kymmenenneksi osaksikaan sinun kaltaiseksesi, niin olisin onnellinen. Sinulta luistaa kaikki työ oli se mitä tahansa ja kaikkeen sinä ennätät ennenkun sitä ajatteleekaan. Luulisi monasti, että ihanko sinä olet noiduttu. Mutta jos Liisan pitäisi pyyhkiä pölyäkin tuolilta, niin kuhnii se siinä kaiken päivää ja päälle päätteeksi saavat sen toiset sitten vielä kantaa sänkyyn. Monasti se ei vielä iltapuolella ole korjannut aamuisia vuoteita ja kello yhdeksän aikaan illalla ei se vielä tiedä, mitä syödään illalliseksi. Äidin sydän oli ihan pakahtua kun hän näki tällaista. "Mutta älkäähän nyt vain puhuko siitä mitään kotona, en tahtoisi, että siitä joka paikassa ruvettaisiin juoruamaan", lisäsi hän silmiään kuivaillen.

Vreneli oli jälleen tullut hyvälle tuulelle, hän oli niin mielissään kun häntä kehuttiin, ei oikein tiennyt miksi. Ja hän laski leikkiä ja kiitti ja moitti ruokia tarpeen mukaan ja härnäili Ulia, jolla muka aina oli lasi tyhjänä. Äiti unohti siinä surunsa ja iloisin mielin lähdettiin taas ajamaan serkkulaa kohti. Ja Ulilla oli nyt paljon kertomista kenen tuo ja tämä talo oli, kenen tämä tai tämä pelto. Ja kun hän vihdoin näki Johannes-serkun ensimäisen pellon, niin hänen sydämensä oikein hyppi riemusta. Tuolla pellolla oli hän ennen uurastanut, ajatteli hän ja muisti, miten siellä oli uurastanut, ja jo pitkän matkan päästä osoitteli hän sitä peltoa. Ja sitten tuli toinen pelto ja sen takana taas oli toisia ja ennenkun aavistivatkaan olivat he jo perillä.

Bodenbauerissa oltiin paraikaa panemassa kaaliksia säilöön tanhualla luhdin alla ja koko väki oli siellä koolla. Yhtäkkiä kaikki kohottivat päätään kun vankkurit tulla huristivat kujalle. Ensin ei tulijoita tunnettu, mutta sittenkös parkaistiin:

"Se on Uli, Uli!" ja lapset juosta pyrähtivät heti vastaan. Ja Johannes sanoi:

"Glunggen täti näkyy olevan. Mikä ihme sen päähän nyt pälähti, mikä sen nyt tänne toi!"