Sillä juuri sellaiselta asia näyttäisi, eikä ainoastaan hänen äidilleen. Otaksukaamme, että jonkun ihmeen kautta kaikki tämä oli totta. Otaksukaamme, että tytön puolesta puhuvista eittämättömistä todistuksista — yöstä, kuutamosta ja tähdistä ja tunteesta, että hän oli tullut tajuihinsa siitä hetkestä, jolloin oli tyttöä suudellut, — otaksukaamme, että kaikesta tästä huolimatta immyt ei sittenkään osoittautuisi keijukaiseksi. Otaksukaamme terveen järjen epärunollisen arvelun, että hän oli ainoastaan kotoansa karannut tytönheilakka, sittenkin osuneen oikeaan. Kenties oli jo ryhdytty tiedusteluihin. Sata-hevosvoimainen ilmataso ei liiku kenenkään huomaamatta. Oliko olemassa joku tätä koskeva laki — joku pykälä, missä puhuttiin "houkuttelusta" ja "nuorista tytöistä"? Hän ei ollut häntä "houkutellut". Pikemmin aivan päinvastoin. Mutta olisiko tytön myöntymys riittävä puolustukseksi? Kuinka vanha hän oli? Se olisi tärkeä kysymys. Todellisuudessa hän otaksui hänet noin tuhannen vuoden vanhaksi. Mahdollisesti hän oli vanhempikin. Mutta onnettomuudeksi tyttö ei siltä näyttänyt. Kylmän epäröivä tuomari pitäisi luultavasti kuuttatoista ikävuotta paljoa oikeampaan arvattuna. Hyvin luultavasti hän joutuisi tässä jutussa hitonmoiseen pulaan. Hän katsahti taaksensa. Malvina vastasi entisellä hymyllään, missä ilmeni sanomatonta tyytyväisyyttä. Ensi kertaa se vaikutti kommodoriin selvän ärsyttävästi.
Tällä haavaa he olivat melkein Weymouthin yläpuolella. Hän saattoi aivan helposti lukea puistikkokadun varrella olevan elävienkuvien teatterin oville kiinnitetyt ilmoitukset: "Wilkins ja merenneito; koomillinen näytelmä." Siinä oli kuinka Christopher sekaantui asiaan kuva aallottaresta hiuksiaan hiipomassa, samaten Wilkinsistä, tukevahkosta herrasmiehestä raitavassa uimapuvussa.
Ensimäisen sarastuksen hänen aivoihinsa työntämä ajatus oli häntä yllyttänyt ravistamaan kutistuvan maailman siipiensä kärjistä, ponnahtamaan ylös tähtiä kohti koskaan palaamatta — ja hän toivoi, että taivas olisi suonut hänen niin tehneen.
Ja silloin muistui äkkiä hänen mieleensä serkku Christopher.
* * * * *
Se kunnon Christopher-serkku, kahdeksankuudetta täyttänyt vanhapoika. Miksei tuo ennen ollut hänen mieleensä johtunut? Pilven partaalta ilmestyi kommodori Raffletonille serkku Christopherin hahmo lihavana, punakkana enkelinä panamahattuineen ja pippurin ja suolan kirjavassa twiidipuvussa, ojentaen hänelle pelastusvyön. Christopher-serkku mielistyisi Malvinaan kuin joku äidillinen kana orpoon ankanpoikaseen. Jonkun Bretagnen muinaisen hautakiven vieressä nukkumasta yllätetyn keijukaisen! Hän vain pelkäsi, että tyttö vietäisiin häneltä pois, ennenkuin hän ehtisi kirjoittaa hänestä artikkelia. Serkku oli tietysti matkustanunna Oxfordista kesämajalleen. Kommodori Raffleton ei tällä hetkellä voinut muistaa kylän nimeä. Mutta kyllä se palaisi hänen mieleensä. Se oli Newburystä luoteeseen. Oli kuljettava Salisburyn tasangon yli ja suoraan Magdalen Toweria kohti. Rannan hiekkaharjanteet ulottuivat aivan hedelmätarhan portille asti. Siellä oli lähes puolen penikulman pituinen tasainen nurmikon kaistale. Herra Raffletonista tuntui, että serkku Christopherin oli kaitselmus luonut, huolellisesti säilyttänyt juuri tätä varten.
Hän ei enää ollut eilisiltainen nuorukainen, jolle haaveilu ja mielikuvitus saattoivat tehdä mitä kepposia tahansa. Sen osan hänen olemuksestaan oli raikas, vinha aamutuuli ajanut takaisin kuoreensa. Hän oli kommodori Raffleton, innokas ja valpas nuori insinööri aivan täydessä tajussaan. Tässä kohdassa meidän on se muistettava.
Laskeutuen yksinäiselle rantakaistaleelle hän ryhtyi taaskin häiritsemään Malvinaa ottaakseen kannujansa esille. Hän odotti, että hänen matkustajansa kirkkaassa päivänvalossa osoittautuisi sieväksi, lapsellisen näköiseksi tytöksi, hiukan sinerväksi nenän pielistä, mikä olisi luonnollinen seuraus viidenkymmenen penikulman tuntinopeudella suoritetusta kolmen tunnin lennosta. Hänen alkuperäinen vaikutelmansa, minkä hän oli saanut tytön elpyessä hänen suudelmastaan, palasi säpsähdyttäen hänet pysähtymään muutaman jalan päähän tyttöön tuijottamaan. Yö oli ohi, äänettömyys niinikään. Neitonen seisoi siinä päiväpaisteessa, puettuna burberryläiseen päällystakkiin, joka oli hänelle suunnattoman väljä. Hänen takanaan oli rivi pyörillä kulkevia kylpyhuoneita ja niiden takana taasen kaasumittari. Puolen penikulman päässä siirteli tavarajuna kovalla kolinalla lastivaunujaan toisille raiteille.
Ja yhä oli tytössä lumoa, jotakin kuvaamatonta, mutta varsin selvää — jotakin minkä keskeltä hän katseli kuin etäältä toisesta maailmasta.
Upseeri tarttui hänen ojennettuun käteensä, kun hän keveästi hyppäsi maahan. Hänen tukkansa ei ollut laisinkaan epäjärjestyksessä. Näytti siltä kuin ilma olisi hänen oikea elementtinsä. Hän katsahti ympärilleen tutkivasti, mutta ei uteliaana, kohdistaen ensimäisen ajatuksensa lentokoneeseen.