Kumpikaan heistä ei virkkanut mitään. Puhuminen ei syystä tai toisesta tuntunut tarpeelliseltakaan. Sotilas auttoi tytön kiipeemään istuimelle ja kietoi takin liepeet hänen jalkojensa ympäri. Tämä vastasi samalla hymyllä, jota oli hymyillyt ojentaessaan hänelle kätensä. Se oli äärettömän tyytyväisyyden hymyä, ikäänkuin kaikki hänen huolensa olisivat nyt ohi. Kommodori Raffleton sitä vilpittömästi toivoi. Äkillinen älyn leimaus toi hänen mieleensä ajatuksen, että hänen omansa vasta olivat alkamassa.
Varmaankin kommodori Raffletonin alitajullinen olemus nyt hoiti konetta. Hän näkyy pysytelleen parin penikulman päässä maan puolella, seuranneen rantaviivaa, kunnes oli ehtinyt hiukan eteläpuolelle Haagin majakkaa. Niillä tienoin muistaa hän laskeutuneensa alas täyttääkseen uudestaan säiliönsä. Koska hän ei ollut odottanut matkustajaa, oli hän ennen lähtöään varustanut sen vain vähänlaisella petroolimäärällä, ja tämä olikin onnellinen sattuma. Malvina näkyy tarkasti tutkineen tätä hänen mielestään kaiketikin uudenaikaista lohikäärmesuvun edustajaa, jota ruokittiin hänen jalkojensa alta otetuista kannuista, mutta silti katselleen menettelyä, samoinkuin lentomatkan muitakin yksityiskohtia, asioiden luonnolliseen järjestelmään kuuluvana. Kun hirviö oli ravittu, se nytkähti, ponnahti vongahtaen maasta ja nousi jälleen ilmaan, tyrskyilevän meren vajotessa yhä alemmaksi.
Tietenkin ilmailija Raffletoninkin miehuutta vielä ennemmin tai myöhemmin koettelee maailman arkinen pahuus. Varsin suuri osa hänen elinvuosistaan tietää hänelle taistelua joutavissa toiveissa ja pelossa, kurjassa ponnistelussa, tympäisevissä huolissa ja pikkumaisessa ärtymyksessä. Mutta olemme vakuutetut, että hänessä aina säilyy, elämän ihmeelliseksi tekevänä, muisto tuosta yöstä, jolloin hän jumalan tavoin ajeli taivaan tuulilla maailmaa tavoittelevan kunnianhimon kruunaamana. Silloin tällöin hän käänsi päänsä vilkaistakseen tyttöön. Ja yhä äänettömänä tämä vastasi silmillään hänen katseeseensa samalla omituisella tyytyväisyyden sävyllä, joka näkyi verhonneen heidät molemmat kuolemattomuuden kaapuun. Voi hämärästi arvata jotakin hänen tunteistaan siitä katseesta, joka vaistomaisesti tulee hänen silmiinsä hänen puhuessaan tuosta loihditusta matkasta, ja siitä tavasta, millä jokapäiväiset sanat äkkiä mykistyvät hänen huulilleen.
Hyvä hänelle, että hänen alitajuntansa hoiti tanakasti ratasta, muutoin ehkä jotkut aalloilla kelluvat puolapuut olisivat olleet ainoat jätteet kertomassa nuoresta lupaavasta lentäjästä, joka suvisena kesäkuun iltana oli luullut voivansa kohota tähtiin.
Matkan puolivälissä ilmestyi aamunkoi hohtavana Neulakallioiden huipuille, ja myöhemmin hiipi idästä länteen pitkä, matala juova usvan verhoamaa maata. Toinen toisensa perästä kullalta säteileviä niemekkeitä ja kallioita kohosi merestä, ja valkosiipiset lokit lentelivät heitä kohti. Hän melkein odotti niiden muuttuvan hengiksi, jotka tervehdyshuudoin kaartelisivat Malvinan ympärillä.
Yhä lähemmäksi he saapuivat, sumun vähitellen noustessa ilmoihin ja kuutamon vaaletessa. Äkkiä oli heidän edessään Chesil Bankin mutka, ja sen takana suojattuna Weymouth.
* * * * *
Kenties sen aiheuttivat pyörillä veteen kuljetettavat uimakopit, kaasumittari rautatieaseman takana tai Kuninkaallisen Hotellin katolla liehuva lippu. Yön uutimet vetäytyivät äkkiä hänen silmiensä edestä. Työn ja toiminnan maailma kolkutti hänen ovelleen.
Hän vilkaisi kelloonsa. Se oli vähän yli neljä. Hän oli sähköittänyt leiriin, että häntä voitaisiin aamulla odottaa. Sieltä siis häntä tähysteltäisiin. Jatkamalla matkaansa hän ja Malvina ehtisivät sinne aamiais-aikoihin. Hän voisi esitellä tytön everstille: "Sallikaa minun, — eversti Goodyer, keijukainen Malvina." Joko oli meneteltävä näin tai jätettävä Malvina johonkin Weymouthin ja Farnboroughin välille. Hän päätteli jokseenkin häikäilemättä, että jälkimäinen vaihtoehto olisi parempi. Mutta mihin? Mitä hänen olisi tytölle tehtävä?
Olihan täti Emily. Eikö hän ollut puhunut jotakin siihen suuntaan, että haluaisi ranskalaisen kotiopettajattaren Georginalle? Tosin kyllä Malvinan ranskankieli oli hiukan vanhanaikuista muodoltaan, mutta hänen lausuntatapansa oli huimaava. Mitä taasen palkkaan tulee -. Tässä tuli hän ajatelleeksi Felix-enoa ja kolmea vanhempaa poikaa. Vaistomaisesti hän tunsi, ettei Malvina vastaisi täti Emilyn ihannetta. Isäukon luona sensijaan, jos tuo rakas vanha herrasmies vielä olisi elänyt, olisi ollut varma turvapaikka. He olivat aina ymmärtäneet toisiansa, hän ja isä. Mutta äiti! Kommodori ei ollut ollenkaan varma. Hän loihti näyttämön sielunsa silmäin eteen. Hän näki Chester Terracen vierashuoneen, äitinsä hiljaa, kahisten astuvan huoneeseen, hänen hellän, mutta hyvää kasvatusta osoittavan tervehdyksensä. Ja sitten nolostuttava äänettömyys, kun tämä odottaisi hänen selitystään Malvinasta. Sen seikan, että tyttö oli keijukainen, hän luultavasti jättäisi mainitsematta. Äidin kultareunaisten nenäkakkuloiden edessä hän ei katsonut voivansa tehostaa tuota yksityiskohtaa: "Nuori neiti, jonka satuin löytämään nukkumasta bretagnelaisella nurmella. Ja koska oli kaunis ilta ja lentokoneessa juuri riittävästi tilaa — Ja hän — tarkoitan minä — no niin, tässä me nyt olemme." Siitä olisi seurannut sellainen tuskallinen äänettömyys, ja sitten nuo hienosti kaartuneet kulmakarvat olisivat kohonneet: "Tarkoitat, rakas poikani, että olet sallinut tämän" — rouva epäröitsi hiukan tällä kohtaa — "tämän nuoren tytön jättää kotinsa, omaisensa, ystävänsä ja sukulaisensa Bretagnessa kiinnittääkseen itsensä sinuun. Saanko kysyä millä siteillä?"