"Ehkemme sentään", virkkoi hän. "Jos sallit, jättänemme sen mieluummin rouva Muldoonin tehtäväksi."
Professori irroitti kätensä takista. Malvina näytti rahtusen pettyneeltä. Kaiketi hän ajatteli, eikä syyttä, että hän ilman tuota takkia olisi tehnyt edullisemman vaikutuksen. Mutta hymyillen myöntyä kaikkiin hänen hyväkseen tehtyihin järjestelyihin näkyy olleen hänen päätenhojaan.
"Ehkäpä", ehdotti kommodori Raffleton Malvinalle, jälleen kiinnittäessään muutamia tärkeimpiä nappeja, "ei teillä olisi mitään sitä vastaan, että itse selitätte Christopher-serkulleni aivan täsmällisesti, kuka ja mitä olette… osaatte tehdä sen paljoa paremmin kuin minä." (Itsekseen kommodori Raffleton tuumi: "Jos minä kerron sen vanhalle kunnon Johnnylle, hän luulee vetäväni häntä nenästä. Juttu kuulostaa aivan toisenlaiselta, kun tyttö itse sen kertoo.") "Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan?"
Malvina ei tehnyt pienintäkään vastaväitettä. Hän lopetti niiauksensa — oikeastaan takki näkyi niiaavan — aivan sievästi ja niin arvokkaasti, ettei sitä moiselta kääröltä olisi odottanut.
"Olen haltiatar Malvina", selitti hän professorille. "Lienette minusta kuullut. Minä olin Harbundian, Bretagnen Valkoisten Naisten, suosikki. Mutta siitä on kulunut pitkä aika."
Ystävällinen taikuri tuijotti häneen pyörein silmäparein, näyttäen kummastuksestaan huolimatta ystävälliseltä ja ymmärtävältä. Hänen katseensa luultavasti rohkaisi Malvinaa avomielisesti kertomaan loppuun lyhyen, surullisen tunnustuksensa.
"Se tapahtui siihen aikaan, jolloin kuningas Heremon hallitsi Irlannissa", jatkoi hän. "Tein jotakin hyvin mieletöntä ja häijyä, ja rangaistukseksi minut suljettiin ulos toverieni seurapiiristä. Senjälkeen" — takki teki mitä keveimmän, hartaan liikkeen — "olen vaeltanut yksinäni".
Tuon olisi pitänyt kuulostaa hyvin naurettavalta heille molemmille, kun se näin kerrottiin englantilaisella maaperällä vuonna tuhatyhdeksänsataaneljätoista, keikailevalle nuorelle upseerille ja vanhanpuoleiselle Oxfordin professorille. Tien toisella puolen tohtorin renki parhaillaan avasi automobiilivajan ovia; tärisevät maitorattaat kolisivat kylän läpi hiukan myöhästyneinä Lontoon junalle; heikko, lavendelin ja neilikan tuoksulla sekoittunut munien ja kinkun haju löyhähteli puutarhan läpi. Kommodori Raffletonia voisi ehkä puolustaa. Tähän asti esittämämme kertomus on yrittänyt sitä selvittää. Mutta professori! Hänen olisi pitänyt räjähtää leveään nauruun tai pudistaa päätänsä ja varoittavasti huomauttaa, mihin pienet tytöt joutuvat, kun ne tällaiseen ryhtyvät.
Sensijaan hän tuijotti kommodori Raffletonista Malvinaan ja Malvinasta takaisin kommodori Raffletoniin niin kummastuttavan pyöreillä silmillä kuin olisivat ne olleet harpilla piirretyt.
"Hyväinen aika!" huudahti professori. "Tämähän on perin ihmeellistä!"