Ja kummallisella vanhanaikaisella ranskallaan, jota vuosikaudet Froissartin aikakirjoja penkonut professori kykeni ymmärtämään, tyttö virkkoi:
"Minä kiitän teitä jalomielisestä kohteliaisuudestanne ja vieraanvaraisuudestanne."
* * * * *
Jollakin salaperäisellä tavalla koko seikkailu oli äkkiä saanut historiallisen tapauksen arvokkuuden. Professori sai äkillisen vaikutelman — joka muuten ei kokonaan häneltä haihtunut niin kauan kuin tyttö viipyi hänen luonaan, — että hän oli suuri ja mahtava henkilö. Voimakas sisarsielu ja sattumalta senlisäksi — vaikka korkeammassa politiikassa sellaiset seikat eivät mitään merkitse — tenhoavimman kaunis olento, minkä hän oli koskaan nähnyt, oli armollisesti suostunut tulemaan hänen vieraakseen. Kumarruksella, jonka olisi luullut kuningas Renén hovissa opituksi, professori ilmaisi käsittäneensä hänelle osoitetun kunnian. Mitäpä muuta saattoi arvonsa tunteva tieteen valtias tehdä? Ja niin kohtaus päättyi.
Lentokommodori Raffleton ei näy tehneen mitään sen asian jatkamiseksi. Päinvastoin hän näkyy käyttäneen juuri tätä hetkeä selittääkseen professorille, kuinka ehdottoman välttämätöntä oli hänen enää minuuttiakaan viivyttelemättä lähteä Farnboroughiin. Nuori ilmapurjehtija lisäsi, että hän jälleen kävisi heitä molempia tapaamassa heti ensimäisenä iltapäivänä, jona saisi vapautta; ja sanoi olevansa varma, että jos professori saisi Malvinan puhumaan hitaasti, hän kyllä pian oppisi helposti ymmärtämään hänen ranskaansa.
Professorin mieleen juolahti toki kysyä kommodori Raffletonilta, mistä hän oli Malvinan löytänyt — jos hän sitä muistikaan? Sekä myöskin, mitä hän aikoi tytölle tehdä — jos hän sitä sattui tietämäänkään. Pahoitellen ankaraa kiirettään Raffleton selitti tavanneensa Malvinan nukkumasta muinaiskelttiläisen hautakiven vieressä Huelgoatin lähettyvillä Bretagnessa ja sanoi pelkäävänsä hänet herättäneensä. Lähempiä tietoja professori ehkä suvaitsi kysellä Malvinalta. Itse puolestaan hän ei koskaan voisi kyllin kiittää professoria, niin hän vakuutti.
Kaiken päätökseksi ja antamatta enempää tilaisuutta keskusteluun kommodori oli pudistanut Christopher-serkun kättä hyvin innokkaasti ja sitte kääntynyt Malvinaan päin. Tyttö ei liikahtanut, mutta hänen silmänsä tuijottivat häneen. Ja upseeri astui verkalleen hänen luokseen. Sanaa sanomatta hän painoi suudelman tytön huulille.
"Tämä on toinen suudelmamme", sanoi Malvina, ja pieni omituinen hymy väreili hänen suupielessään. "Kolmannella kerralla minusta tulee nainen."
IV. Kuinka asia pimitettiin rouva Arlingtonilta.
Kun professori tuli äsken sattunutta kohtausta ajatelleeksi, kummastutti häntä itseään enimmin se, että hän jäätyään yksikseen Malvinan kanssa ei kaikista näistä olosuhteista huolimatta tuntenut nolostumista eikä hämminkiä. Mikäli se heitä kahta koski, näytti koko asia aivan yksinkertaiselta, melkein lystikkäältä. Mutta muille ihmisille se tuottaisi päänvaivaa.