Jos professori olisi ollut ankara, tyttö olisi antanut perään. Mutta mustista, syyttävistä kengistä hänen silmänsä vastustamattomasti siirtyivät kalpeihin, katuviin kasvoihin, jolloin hänen sydämensä alkoi poloista puolustella. Hänen täytyi ensi matkallaan Oxfordiin hankkia pari sandaaleja. Joka tapauksessa oli saatava jotkin sirommat jalkineet kuin nuo karkeat, kankeat pieksut.
Usein ei muuten tapahtunutkaan, että Malvina uskaltausi puutarhan toiselle puolen. Ei ainakaan päiväseltään… ehkä pitäisi sanoa siihen aikaan päivästä, jolloin kylä oli liikkeellä. Sillä Malvina näkyy olleen aikainen nousija. Tuossa keskiyön aikaan, kuten jokainen kristitty olisi sen määritellyt, rouva Muldoon, joka tytön talossa ollessa nukkui eräänlaisessa hermostuneessa jännityksessä, usein kuuli oven hiljaa aukenevan. Tirkistäen kohotetun ikkunaverhon syrjän alta hän silloin eroitti vilahduksen liehuvaa lievettä, joka näkyi sulavan yhteen aamunkoin kanssa, tai kuuli yhä heikompana ja heikompana ylängöltä tulevan oudon laulun, joka yhtyi lintujen vastaaviin säveliin.
Aamusarastuksen ja päivännousun vaiheilla joutui Malvina ylängöillä tutustumaan Arlingtonin kaksoisiin.
* * * * *
Heidän olisi tietysti pitänyt olla nukkumassa kaikkien kolmenkin. Mutta puolustukseksi kaksoisille mainittakoon, että Yrjö-setä oli heille kertonut Uffingtonin tontusta ja Wayland-raution luolasta sekä tuonut heille langasta nyittävän Koipeliinin syntymäpäivälahjaksi. Heille annettiin lahjat aina yhteisesti, sillä muuten he eivät olisi niistä välittäneet. He olivat vetäytyneet omiin makuusuojiinsa kello kymmeneltä ja tehneet sopimuksen valvoa vuorotellen. Aamun ensi kajastuksessa Victoria, joka oli vartioinut ikkunassaan, herätti Victorin, kuten välipuhe oli. Victor halusi jättää kaiken sikseen ja uinahtaa uudelleen, mutta Victorian muistutettua häntä "valastaan" heä pukivat jonkun vaatekappaleen ylleen ja laskeutuivat murattia pitkin alas.
Malvinan he tapasivat lähellä Valkoisen Hevosen häntää. Kun he hänet näkivät, tiesivät he heti, että hän oli keijukainen. Mutta he eivät peljästyneet — eivät ainakaan kovin paljoa. Victor se ensimäisenä alotti keskustelun. Ottaen hatun päästään ja painuen toiselle polvelleen hän toivotti Malvinalle hyvää huomenta ja toivoi, että tämä voi oikein hyvin. Malvina, joka näkyi olevan mielissään heidät nähdessään, vastasi hänelle, ja tässä sitten Victoria ryhtyi asian johtoon. Yhdeksänteen ikävuoteensa asti oli Arlingtonin kaksoisilla ollut yhteinen ranskalainen hoitajatar. Alotettuaan koulunkäyntinsä oli Victor vähitellen unohtanut kielitaitonsa, mutta kotiin jäänyt Victoria oli jatkanut edelleen keskustelujaan "madamen" kanssa.
"Oh", sanoi Victoria, "sittenhän te olettekin ranskalainen keijukainen".
Syistä, joita muka oli tarpeetonta selittää — ainakaan ei professori niitä koskaan selittänyt — oli tämä varoittanut Malvinaa mitenkään ilmaisemasta, että hän oli keijukainen. Mutta hän ei ollut käskenyt sitä kieltämäänkään. Ja kuinka olisi tyttö sen voinutkaan tehdä? Korkeintaan voitiin häneltä odottaa, että hän tässä suhteessa vaikenisi. Vastaukseksi Victorialle hän siis ilmoitti nimensä olevan Malvina ja lentäneensä meren yli Bretagnesta "sir Arthurin" seurassa, lisäten, että oli usein kuullut Englannista ja halunnut sitä nähdä.
"Mitä siitä pidätte?" kysyi Victoria.
Malvina tunnusti olevansa tähän maahan hurmaantunut. Missään hän ei ollut nähnyt niin runsaasti lintuja. Malvina kohotti kätensä, ja kaikki kolme seisoivat ääneti, kuunnellen. Taivas hehkui ja ilma tuntui olevan viserrystä täynnä. Kaksoisista oli siellä varmasti miljoonittain lintuja. Ne olivat varmaankin tulleet monien monituisten penikulmain päästä tänne laulaakseen Malvinalle.