Entä asukkaat sitten. Ne olivat kovin hyviä ja ystävällisiä ja pyöreitä. Tällä haavaa Malvina asui viisaan ja oppineen Christopherin luona eli nautti hänen suojelustaan, niinkuin hänen omat sanansa kuuluivat. Asumus voitiin nähdä siitä paikasta missä he seisoivat; sen savupiiput pistivät esille puiden välitse. Kaksoiset vaihtoivat merkitsevän katseen. Eivätkö he aina olleetkin epäilleet professoria! Hänen mustaa patalakkiansa, isoa kyömynenää ja kellervälehtisiä koin syömiä kirjoja, jotka tietysti sisälsivät taikaoppeja. Nyt ei enää ollut epäilemistäkään, että hänen oli tapana tuntikausia istua niiden ääressä tuijottaen pöllönsilmiä muistuttavien kultareunaisten kakkuloittensa läpi!
Victorin ranskantaito alkoi palata. Hän oli utelias tietämään, oliko
Malvina koskaan tavannut ja puhutellut sir Lancelotia.
Pieni pilvi häilähti Malvinan kasvoille. Kyllä, hän oli tuntenut heidät kaikki: kuningas Uthurin ja Igrainen ja Saarten herran, Ulfiasin. Oli puhunut heidän kanssaan, kävellyt heidän kanssaan Ranskan ihanissa seuduissa. (Englannissa sen olisi pitänyt tapahtua, mutta Malvina pudisti päätänsä. Ehkäpä ne olivat matkustelleet.) Juuri hän oli sir Tristramin pelastanut Morgan le Fayn kavalista juonista. "Vaikka siitä", selitti Malvina, "tietenkään ei kukaan saanut vihiä".
Kaksoiset ihmettelivät, miksi sen salassa pitäminen niin päivänselvää oli, mutta eivät tahtoneet keskeyttää. Oli muita henkilöitä ennen ja jälkeen. Useimmista niistä eivät kaksoiset olleet koskaan kuulleet, kunnes päästiin Kaarlo Suureen, jonka jälkeen Malvinan muistelmat näkyivät häipyvän.
Kaikki olivat ne olleet hänelle hyvin kohteliaita ja muutamat ihastuttavia. Mutta…
Tuntui siltä, etteivät ne koskaan olleet Malvinalle olleet muuta kuin tuttavia, sellaisia, joiden kanssa kuluttaa aikaa odotellessaan — ja ikävöidessä.
"Mutta pidittehän te sir Lancelotista", tiukkasi Victor. Hän toivoi, että Malvina ihailisi sir Lancelotia, sillä poika tunsi hänellä itsellään olevan hyvin paljon yhteistä tuon aikaisin kuolleen surkuteltavan ritarin kanssa. Niinpä pienessä seikkailussa sir Bediveren kanssa olisi hän käyttäytynyt aivan samoin.
"Ah, kyllä!" myönsi Malvina. Hän oli "pitänyt" siitä ritarista. Hän oli aina niin… niin "mainio".
"Mutta", jatkoi Malvina, "hän ei ollut… kukaan heistä ei ollut omaa kansaani, omia rakkaita tovereitani." — Pieni pilvi oli taas laskeutunut hänen kasvoilleen.
Mutta Bruno palautti heidät kaikki kolme nykyisen historian aikaan. Karjapaimen Polleyn ensimäinen velvollisuus aamulla oli laskea Bruno irti juoksemaan. Se saapui läähättäen ja hengästyneenä, nähtävästi närkästyneenä, ettei sitä ollut otettu retkelle mukaan. Se olisi aivan helposti voinut ilmiantaa molemmat karkulaiset, ellei se olisi ollut mitä suopeamielisin mustan ja ruskean kirjava skotlantilainen paimenkoira. Nyt se vain oli kiusannut itsensä mielipuoleksi viimeisen puolen tunnin kuluessa, ollen varma, että lapset olivat unohtaneet ajan. "Ettekö tiedä, että kello lähenee kuutta? Ja ennenkuin puoli tuntia on kulunut koputtaa Jane ovillenne tuoden kuumaa maitoa, ja nähdessään, että vuoteenne ovat tyhjät ja ikkuna auki, hän luultavasti pudottaa lasit ja päästää kiljahduksen." Näin se oli aikonut lausua ensi sanoikseen, mutta vainuttuaan Malvinan se unohti ne kokonaan. Koira katsahti häneen kerran, lyyhähti mahalleen ja ryömi tyttöä kohti, ulisten ja heiluttaen samalla häntäänsä. Malvina vastaanotti sen kunniatervehdyksen nauraen ja silittäen sen päätä jalallaan, ja tämä ystävällisyys lähetti ihastuneen elukan seitsemänteen taivaaseen. Kaikki neljä astuivat yhdessä mäkeä alas ja erosivat puutarhan portilla. Kaksoiset lausuivat kohteliaan ja hyvin hartaan toivomuksen, että pian saisivat ilon nähdä Malvinan jälleen; mutta keijukainen, jonka lienee vallannut äkillinen epäilys, että oli menetellyt varomattomasti, näkyy vastanneen vältellen. Kymmentä minuuttia myöhemmin hän lepäsi unessa, kultakutrinen pää painettuna pyöreätä, valkoista käsivartta vasten, kuten rouva Muldoon matkallaan keittiöön omin silmin näki. Kaksoiset taasen, jotka onneksi keksivät sivuoven avoinna, livahtivat huomaamatta sisään ja kiipesivät vuoteisiinsa.