"Ja isä tahtoo sitä myöskin", säesti Victoria.
"Minusta näyttää, jos niin saan sanoa", lisäsi professori, "että se tosiaan olisi ikäänkuin… hm, tuota noin, nuoruutemme hullutusten korvaamista". Viimeiset sanansa hän lausui hiukan hermostuneesti.
Malvinan silmät tuijottivat professoriin. Matalakattoisen huoneen hämärässä valossa hänestä ei oikeastaan muuta näkynytkään kuin nuo silmät.
"Te haluatte sitä?" virkkoi Malvina.
Ei ollut suinkaan oikein, tuumi professori jälkeenpäin, että keijukainen sälytti kaiken edesvastuun hänen niskoilleen. Jos hän todella oli alkuperäinen Malvina, kuningatar Harbundian hovineito, hän oli kylliksi vanha itse päättämään. Professorin laskelmien mukaan hänen täytyi nykyisin olla noin kolmentuhannenkahdeksansadan vuoden ikäinen. Professori itse ei ollut vielä kuuttakymmentä täyttänyt; siis häneen verrattuna ihan lapsukainen! Mutta Malvinan silmät pakoittivat.
"No niin, eihän siitä mitään vahinkoa ole", lopetti professori. Ja
Malvina näkyy hyväksyneen nuo sanat valtuudekseen.
"Tulkoon hän auringonlaskussa Ristikivien luo", määräsi Malvina.
* * * * *
Professori saattoi kaksoiset ovelle. Jostakin syystä, mitä professori ei olisi voinut selittää, he kaikki kolme astuivat varpaillaan. Vanha kirjeenkantaja Brent kulki ohitse, ja kaksoiset juoksivat hänen jälestään, tarttuen kumpikin häntä kädestä. Malvina seisoi yhä siinä, mihin professori oli hänet jättänyt. Asia oli kovin järjetöntä, mutta professori tunsi itsensä säikähtyneeksi. Hän meni keittiöön, missä oli valoisaa ja hilpeätä, ja antoi rouva Muldoonille määräyksiä kotiaskareista. Kun hän palasi seurusteluhuoneeseen, oli Malvina lähtenyt.
Kaksoiset eivät jutelleet sinä yönä ja päättivät seuraavana aamuna asiasta mitään hiiskumatta vain pyytää äitiänsä mukaansa iltakävelylle. Oli peljättävissä, että tämä vaatisi selityksiä, mutta, omituista kyllä, äiti suostui mitään kyselemättä. Kaksoisista näytti, että rouva Arlington itse suuntausi luolan ohi vievälle polulle, ja heidän päästyään Ristikiville hän laskeutui istumaan ja nähtävästi unohti heidän olemassaolonsa. Kaksoiset hiipivät pois hänen huomaamattansa, mutta eivät oikein tienneet mihin ryhtyä. He juoksivat puolisen penikulmaa, kunnes saapuivat metsän reunaan. Siinä he viipyivät hetkisen, varoen menemästä tiheikköön. Sitten he hiipivät takaisin ja tapasivat äitinsä istumasta juuri siinä asennossa, mihin olivat hänet jättäneet. He luulivat hänen olevan nukuksissa, mutta hänen silmänsä olivat selkoselällään. He tunsivat tavatonta huojennusta, vaikkeivat ensinkään tietäneet, mikä heidän pelkonsa oli aiheuttanut.