He istahtivat toinen toiselle, toinen toiselle puolen äitiänsä, kumpikin tarttuen häntä kädestä, mutta vaikka hänen silmänsä olivat auki, kului tuokio ennenkuin hän näkyi heidän paluutaan huomaavan. Hän nousi ja katsahti hitaasti ympärilleen, ja silloin kello löi yhdeksän. Aluksi hän ei voinut uskoa, että oli niin myöhäinen. Päästyään siitä varmuuteen katsahtamalla kelloonsa hän silmänräpäyksessä kavahti pystyyn vihaisempana kuin he koskaan olivat häntä nähneet, ja ensi kertaa elämässään he kumpikin saivat kokea, miltä korvapuusti maistuu. Kello yhdeksältä oli oikea illallisen aika, ja he olivat puolen tunnin matkan päässä kodista, ja kaikkeen tähän olivat nuo ihmisvesat syypäitä. Mutta paluumatkaan ei kulunutkaan puolta tuntia. He kävelivät sen kahdessakymmenessä minuutissa, rouva Ariington harpaten edellä ja kaksoiset ponnistellen läähättävinä perässä.
Herra Arlington ei ollut vielä palannut. Hän saapui viittä minuuttia myöhemmin, ja rouva Arlington sanoi hänelle, mitä hän moisesta vetelyksestä ajatteli. Se oli nopein illallinen, minkä kaksoiset muistivat nauttineensa. He löysivät itsensä vuoteesta kymmentä minuuttia ennen määräaikaa. He kuulivat äitinsä äänen keittiöstä. Ruukullinen maitoa oli unohdettu happanemaan. Ennenkuin kello oli lyönyt kymmenen, rouva oli ilmoittanut Janelle, että tämä viikon perästä saisi muuttaa.
Professori kuuli uutisen herra Arlingtonilta. Herra Arlington ei olisi joutanut viipymään hetkistäkään, sillä päivällinen syötiin täsmälleen kello kahdeltatoista, ja siihen oli enää vain kymmenen minuuttia; mutta hän näkyy antaneen perään kiusaukselle. Suurus haukattiin kartanossa nykyisin kello kuudelta aamulla, ja niin oli ollut torstaista asti; koko perheen täytyi silloin olla täysin pukeutuneena, ja rouva Arlington toimi emäntänä. Ellei professori uskonut, sopisi hänen jonakuna aamuna pistäytyä itse katsomassa. Professori näkyy uskoneen herra Arlingtonin sanat tosiksi. Puoli seitsemältä jokainen työssään ja rouva Arlington omassaan, jona oli pääasiallisesti valvonta, että jokainen päivän kuluessa täytti tehtävänsä. Valot sammuksiin kello kymmeneltä ja jokainen vuoteeseen; useimmat heistä olivatkin iloisia, kun sinne pääsivät.
"Aivan oikein; hän pitää meidät kaikki tiukasti tehtävissämme", oli Arlingtonin mielipide — nyt oli lauantai. Sellaista juuri tarvittiinkin. Ehkäpä ei alituisesti; ja olihan siinä haittansakin. Uuttera elämä — ja huolenpito siitä, että kaikki muut olivat täydessä touhussa, — ei ollut pelkästään hilpeätä ja hauskaa. Varsinkaan ei alussa. Nuori innostus voi tietysti johtaa liiallisuuteen ja varomattomuuteen. Sitä ei ole rohkaistava. Myöhemmin on ehdotettava rajoittavia muodosteluja. Ylimalkaan oli herra Arlingtonin näkökanta, että asiaa oli katseltava kuin vastauksena rukoukseen. Kohotessaan korkeampiin ilmapiireihin herra Arlingtonin silmät näkyvät kohdanneen kirkon kellotaulun. Se sai herra Arlingtonin kauempaa viivyttelemättä kääntymään kotimatkalle. Kun professori tanhuan mutkassa katsahti taakseen, huomasi hän herra Arlingtonin ruvenneen juosta lötköttämään.
* * * * *
Tämä näkyi olleen professorin loppu nykyaikaisen yhteiskunnan tervejärkisenä ja älykkäänä jäsenenä. Hän ei alkuaan ollut siitä varma, mutta nyt hänelle selvisi, että kun hän niin sanoaksemme kannusti Malvinaa koettamaan kykyään onnettomaan rouva Arlingtoniin, hän teki sen vakuutettuna siitä, että tulos palauttaisi hänen oman sielullisen tasapainonsa. Että Malvina kädenviittauksella — tai mitä silmänkääntäjän kujeita lienee käyttänytkin — kykenisi muuttamaan tähän asti parantumattoman velton ja välinpitämättömän rouva Arlingtonin jonkinlaiseksi naispuoliseksi Lloyd Georgeksi, ei ollut vakavasti sisältynyt hänen laskelmiinsa.
Unohtaen puolisensa hän kaikesta päättäen vaelteli päämäärättä sinne tänne ja palasi kotiin vasta myöhään iltapäivällä. Päivällisen aikana hän kuuluu olleen varsin levoton ja hermostunut — "nytkähtelevä", käyttääksemme pienen palvelustytön todistusta. Kerran hän hypähti tuoliltaan kuin ammuttu, tyttösen vahingossa pudottaessa ruokalusikan; ja kahdesti hän kaatoi suola-astian. Aterioitaessa professori tavallisesti tunsi mitä voimakkainta epäluuloa Malvinaa kohtaan. Usko keijukaiseen, joka voi kuluttaa melkoisen kimpaleen reisipaistia ja sen päälle nauttia kaksi annosta piirakasta, koettelee miehen vakaumusta. Tänä iltana se ei tuottanut professorille vaikeuksia. Valkoiset Naiset eivät koskaan olleet hylkineet ihmisten vierasvaraisuutta. Epäilemättä oli aina vallinnut olosuhteisiin sovittautumista. Karkoituksensa kohtalokkaan illan jälkeen Malvina kaiketi oli kokenut monenlaista. Nykyisiä tarkoituksiansa varten hän esiintyi kahdennenkymmenennen vuosisatamme nuoren tytön hahmossa. Rouva Muldoonin oivallisen keittotaidon, samoin kuin keveällä, terveellisellä punaviinillä täytetyn lasin arvossapito sopi luontevasti siihen osaan.
Professori ei tietääksemme saanut rouva Arlingtonia hetkeksikään mielestään. Useammin kuin kerran hän vilkaistessaan salavihkaa pöydän yli luuli Malvinan katselevan häntä ilkkuvin hymyin. Joku häijy, ilveilevä henki oli varmaankin professorin riivannut. Tuhansia vuosia oli Malvina — ainakin mikäli tunnettiin — viettänyt parantunutta ja nuhteetonta elämää, oli hillinnyt ja jättänyt turmiollisen intohimonsa muuttaa olentoja toisiksi. Olipa ollut mieletöntä herättää tuo himo jälleen henkiin! Ja nyt ei ollut kuningatar Harbundiaakaan pitämässä häntä aisoissa. Päärynää kuoriessaan professorilla oli selvä aistimus, että hän oli muuttumassa merisiaksi — omituinen kutistumisen tunne oli säärissä. Niin elävä oli tämä vaikutelma, että hän vaistomaisesti hypähti tuoliltaan ja riensi katsomaan itseänsä kuvastimesta tarjoilupöydän yläpuolelta. Siitäkään hän ei täysin rauhoittunut. Ehkä se oli kuvastimen syy. Se oli hyvin vanha, noita kullatuilla palloilla yltympäri reunustettuja kapineita; ja professorista näytti kuin kasvaisi hänen nenänsä suoraan ulos hänen kasvoistaan. Toivoen, ettei hän ollut äkkiä sairastunut, Malvina kysyi, voisiko hän jotakin tehdä hänen hyväkseen. Professori lienee vakavasti pyytänyt häntä olemaan sitä ajattelematta.
Professori oli opettanut Malvinaa pelaamaan cribbagea [englantilainen korttipeli.], ja iltasin he tavallisesti pelasivat pari vuoroa. Mutta tänään professori ei ollut sillä tuulella, ja Malvina oli tyytynyt kirjan seuraan. Hän piti erityisesti vanhoista ajantiedoista. Professorilla oli niitä hyllyn täydet, monet muinaisranskankielisiä. Ollen itsekin lukevinaan hän kuuli Malvinan alkavan hilpeästi nauraa ja meni katsahtamaan hänen olkansa yli. Tyttö luki kertomusta kohtauksestaan tinakaivosten omistajan, erään vanhanpuoleisen, hämyhetkiä kavahtavan herrasmiehen kanssa, jonka hän oli muuttanut satakieleksi. Professorin mieleen juolahti, että ennen Arlingtonin tapausta tuon seikan muisto olisi tuonut Malvinan mieleen häpeää ja katumusta. Nyt hän näkyi pitävän sitä hupaisena.
"Tuhma kepponen", huomautti professori. Hän puhui kovin kiihtyneesti. "Kellään ei ole oikeutta muuttaa ihmisiä. Peukaloida asioita, joita ei ymmärrä. Ei minkäänlaista oikeutta."