Professori hypähti tuoliltaan.
"Jos seuraatte minun neuvoani", sanoi hän, "niin jätätte hänet rauhaan". Hän puhui innokkaasti ja vakaasti.
Marigold katsahti ylös.
"Senpä juuri olisin suonut tehneeni", vastasi hän. "Syytän ainoastaan itseäni".
"Kun näemme omat erehdyksemme", virkkoi professori, "on aina toivoa. Menkää suoraan kotiin, nuori mies, ja kertokaa hänelle, että olette muuttanut mielenne. Sanokaa hänelle, ettette häneltä vaadikaan aivoja. Sanokaa hänelle, että pidätte hänestä enemmän ilman niitä. Sullokaa se hänen päähänsä, ennenkuin mitään muuta tapahtuu."
"Olen sitä yrittänyt", sanoi Marigold. "Hän sanoo, että se on nyt myöhäistä. Sanoo, että valo on hänelle ilmestynyt ja että hän ei enää sille mitään voi."
Nyt oli professorin vuoro tuijottaa. Hän ei ollut kuullut mitään sunnuntaisista hommista. Hän oli toivottomanakin toivonut, että Arlingtonin juttu jäisi lukituksi salaisuudeksi hänen itsensä ja kaksoisten kesken, ja oli tehnyt parhaansa ajatellakseen jotakin muuta.
"Hän on yhtynyt Fabian-seuraan" [Eräs englantilainen v. 1884 perustettu sosialistiyhdistys, jonka pyrkimyksenä on, äärimmäisiin keinoihin ryhtymättä, vähitellen parantaa varsinkin alempien luokkien asemaa saattamalla maaomaisuus ja pääoma välittömämmin valtion ja kuntien valvonnan alaisiksi. Nimi johdettu varovaisesta ja hitaasti toimineesta roomalaisesta sotapäälliköstä Fabius Maximuksesta.], jatkoi Marigold synkästi. "Ovat sijoittaneet hänet lastentarhaan. Ja lisäksi hän on liittynyt Naisten äänioikeus-yhdistykseen. Jos se tulee tiedoksi ennen ensi vaaleja, täytyy minun etsiä toinen vaalipiiri… sen pituinen se."
"Miten kuulitte hänestä?" kysyi professori.
"En minä kuullut hänestä", vastasi Marigold. "Jos olisin kuullut, en kai olisi lähtenyt kaupunkiin. Onko teistä oikein", lisäsi hän, "roh… rohkaista sellaisia ihmisiä?"