"Olisin siitä hyvin kiitollinen", vastasi Marigold.
Professori oli sillä hetkellä hukannut silmälasinsa, mutta hän luulee
Marigoldin silmässä kiiluneen kyyneleen.
"Tahdon tehdä voitavani", lausui hän. "Mutta ette saa siihen liikoja luottaa. Voi käydä helpommaksi saada nainen ajattelemaan kuin pysähdyttää hänet, vaikka onkin keij…" Professori ehti vielä hillitä kielensä. "Minä puhun hänelle", sanoi hän; ja Marigold puristi hänen kättänsä hyvästiksi.
* * * * *
Oli jo aikakin. Malvinan toiminnan koko laajuus noiden muutamien keskikesän viikkojen kuluessa, lentokommodori Raffletonin paluuta odotettaessa, tuskin koskaan tulee täydellisesti ilmi. Tohtorin väitöksen mukaan asiaa on suuresti liioiteltu. On niitä, jotka puhuvat kuin olisi puolet kylän ihmisistä pantu kappaleiksi, muutettu, paranneltu ja lähetetty kotiin sellaisessa mielentilassa, että heidän omat äitinsä eivät heitä tunteneet.
Varmaa on, että kuninkaallisen akatemian jäsen Dawson, jota kaikki muut paitsi hänen vaimonsa kuvailivat "pieneksi, herttaiseksi mieheksi" ja jonka ainoana vikana oli parantumaton halu sanaleikkeihin sekä sopivaan aikaan — mikäli sellaista aikaa on olemassa — että varsinkin sopimattomaan aikaan, äkkiä eräänä aamuna paiskasi viittätoista tuumaa pitkän ja yhdeksää tuumaa leveän hollantilaisen sisäkuva-maalauksen rouva Dawsonin kummastuneeseen päähän. Taulu puhkesi ja jäi riippumaan hänen kaulaansa, muistuttaen raamatun kuvia Johannes Kastajan päästä, ja kehys täytyi sahata poikki ennenkuin hän sai sen pois. Mitä tulee kertomukseen, että rouva Dawsonin täti olisi yllättänyt herra Dawsonin vesiammeen takaa sisäkköä suutelemasta, sen myöntää tohtori onnettomuudeksi, joka olisi saattanut tapahtua kelle tahansa. Mutta oliko todella mitään todistusta, että hänellä oli jotakin osaa Dolly Calthorpen selittämättömässä myöhästymisessä viimeisestä kotiinpäin menevästä junasta, on tietysti vakavampi kysymys. Rouva Dawsonista, joka itse oli komea, henkevä nainen, oli Dawson alkuperäisessä tilassaan kylläkin saattanut tuntua hermoja ärsyttävältä; vaikka silloinkin voisi kysyä: miksi hän oli hänen naimatarjoukseensa suostunut? Mutta on ero, kuten rouva Dawson on maininnut, miehellä, jolta puuttuu miehen luonnetta, ja sellaisella miehellä, jolla sitä on aivan liiaksi. Vaikeata on järjestää näitä seikkoja.
Yleensä ja sivullisen arvioimana tohtorin mielipide on, että lienee ollut puolitusinaa henkilöitä, joiden Malvinan avulla onnistui hypnotisoida itsensä tilapäiseen mielipuolisuuteen. Kun Malvina hiukan pettyneenä, mutta aivan nöyrästi alistaen oman arvostelunsa viisaan ja oppineen Christopherin mielipiteeseen, suostui "palauttamaan" heidät entiselleen, selitettiin, että kulutettuaan onnettomasti saavutetun tarmonsa purkauksen he ensi sysäyksestä herpautuivat takaisin aikaisempaan olotilaansa.
Rouva Arlington ei yhdy tohtorin mielipiteeseen. Hän oli jo kauan aikaa yrittänyt parantaa itseänsä, mutta ne ponnistukset olivat kurjasti menneet myttyyn. Oli jotakin — sitä voisi miltei kuvailla eräänlaiseksi tuoksuksi, — mikä yllytti hänet tuona iltana avaamaan sydämensä kaksoisille, jonkinlainen ounastus, että nämä tavalla tai, toisella kykenivät häntä auttamaan. Se tunto oli hänessä koko seuraavan päivän; ja kun kaksoiset illalla palasivat kirjeenkantajan seurassa, hän tiesi vaistomaisesti, että nämä olivat olleet hänen asioillaan. Sama haltioitus ajoi hänet ylängölle. Hän on varma, että olisi suunnannut kävelynsä Ristikiville, vaikka kaksoiset eivät olisi sitä ehdottaneetkaan. Eipä hän oman kertomuksensa mukaan ollut edes tietoinen näiden seurasta. Noissa kivissä oli jotakin; oli kuin joku olisi ollut saapuvilla. Näiden luo päästyänsä tiesi hän tulleensa määrätylle paikalle. Ja kun siellä ilmestyi hänelle — hänen käsittämättänsä, mistä se tuli — pienoinen olento, joka näytti salaperäisellä tavalla puetuksi pelkkään hämärtyvään valoon, hän muistaa selvästi, ettei hän hämmästynyt eikä peljästynyt. Pienoisnainen istahti rouva Arlingtonin viereen ja tarttui molemmilla käsillään hänen käsiinsä. Ilmestys puhui outoa kieltä, mutta sillä hetkellä rouva Arlington sitä ymmärsi, vaikka hän nyt oli sen merkityksen unohtanut. Rouva Arlington tunsi kuin olisi hänen ruumiinsa otettu häneltä pois. Hänellä oli kaatuvan tunne, sellainen tunne, että hänen täytyi epätoivoisesti ponnistella noustakseen jälleen. Tuo omituinen pieni nainen tuki häntä, auttoi häntä tekemään tämän äärimmäisen ponnistuksen. Oli kuin aikakaudet olisivat kulkeneet ohi. Hän taisteli tuntemattomien voimien kanssa. Äkkiä hän näkyi pääsevän niiden kourista. Tuo pieni naisolento kannatteli häntä. Käsi kädessä he kohosivat, kohosivat kohoamistaan. Rouva Arlington oli lujasti vakuutettu, että hänen täytyi aina pyrkiä ylöspäin, jotteivät ne saavuttaisi häntä ja kiskoisi häntä alas jälleen. Kun hän havahtui, oli pieni nainen jo mennyt, mutta äskeinen tunne oli hänellä yhä — tunne, että hänen oli intohimoisesti ryhdyttävä hellittämättömään ponnisteluun, toimintaan ja kilvoitteluun; siinä hänen elämänsä uudet päämäärät ja tarkoitus. Ensiksi hän ei muistanut, missä oli. Omituinen väritön valo ympäröi hänet ja hän kuuli kummallista, lukemattomien lintujen liverrystä muistuttavaa laulua. Sitten kello löi yhdeksän ja elämä palasi häneen hyökyaalloin tavoin. Mutta yhä oli hän vakuutettu siitä, että hänen täytyi tarttua kiinni itsestään ja jokaisesta muusta sekä toimittaa työt tehdyiksi. Tämän uuden tunteen välittömän ilmaisun saivat kaksoiset kokea, kuten jo olemme maininneet.
Kun hän professorin kanssa juteltuaan, herra Arlingtonin ja Arlingtonin vanhimman tyttären auttamana ja yllyttämänä, suostui toistamiseen käymään kivillä, hän nousi ruohoittunutta polkua hyvin sekavin tuntein. Pieni nainen oli siellä kohdannut hänet kuten ennenkin, mutta noiden omituisten, syväin silmien ilme oli surullinen, ja rouva Arlingtonista tuntui ikäänkun olisi saapuvilla omissa hautajaisissaan. Pikku neiti tarttui taaskin hänen molempiin käsiinsä, ja taaskin hän tunsi kaatumisen pelkoa. Mutta sensijaan että se olisi päättynyt kamppailuun ja ponnistukseen, hän näkyi vaipuneen uneen, ja silmänsä avatessaan hän oli jälleen yksinään. Tuntien hiukan kylmyyttä ja selittämätöntä väsymystä hän käveli verkalleen kotiin, ja kun hänellä ei ollut nälkä, meni aterioimatta levolle. Ollenkaan tietämättä syytä siihen hän arvattavasti itki itsensä nukuksiin.
Otaksutaan jotakin samanlaista tapahtuneen toisillekin — paitsi rouva Marigoldille. Rouva Marigoldin tapaus, sen tohtori vastahakoisesti myöntää, heikonsi suuresti hänen hypoteesiaan. Uudestisyntynyt rouva Marigold kehittyi yhä edelleen alkamallansa uralla ja oli hyvin tyytyväinen itseensä. Hän oli hyljännyt vihkimäsormuksensa jätteenä niiltä raakalaisajoilta, jolloin naiset olivat vain tavaraa ja irtaimistoa, ja oli pitänyt kokouksessa ensimäisen puheensa avioliitto-olojen parantamiseksi. Hänen suhteensa täytyi turvautua verukkeihin. Malvina oli kyyneleet silmissä suostunut siihen, että parlamentin jäsen Marigold toisi rouva Marigoldin Rlstikiville vielä samana iltana ja jättäisi hänet sinne, selittäen hänelle Malvinan halunneen häntä jälleen tavata — "pikkuisen rupatellakseen".