Emmehän myöskään voineet koko yötä vaeltaa kaduilla ja tapella poliisien kanssa. Sitäpaitse voisi siitä helposti olla toisenlaiset seuraukset: kuuden kuukauden vankeus, ja se oli liian kallis hinta yösijasta!
Teimme viimeisen epätoivoisen ponnistuksen tumman varjon kohdalla, jota luulimme neljänneksi saareksi, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Sade valui nyt virtoinaan ja sitä näytti kestävän koko yön. Olimme väsyneet, kastuneet, alakuloiset, ja meillä oli niin kylmä, että hampaat löivät loukkua. Emme enää tienneet missä kohdalla olimmekaan; yöllähän kaikki näyttää niin oudolta. Kenties olimme eksyneet kauvas oikealta paikalta. Aloimme nyt käsittää mitä kärsimyksiä "Metsään eksyneet lapset" saivat kokea.
Juuri kun olimme kadottaneet viimeisen toivonkipinän, — niin, tiedän, että tällöin alati tapahtuu jotakin merkillistä romaaneissa ja taruissa, mutta en voi sille mitään. Päätin täsmällisesti pysyä totuudessa, kun ryhdyin tätä kirjaa kirjoittamaan, ja sen aijonkin tehdä, vaikka minun täytyisikin joskus käyttää kuluneita puheenparsia.
Me olimme juuri kadottaneet viimeisen toivon, ja siksi täytyy minun se sanoa. Niin, juuri kun olimme joutua epätoivoon, huomasin epäselvän, häilyvän valonkajastuksen vastaisella rannalla. Ensin otaksuin siellä kummittelevan: valo oli niin salaperäistä, oikullista. Mutta tuokion kuluttua älysin, että siellä oli vene, ja päästin ulvonnan, joka lienee saanut itse yönkin säpsähtämään vuoteellaan.
Hengitystämme pidättäen odotimme minuutin tahi pari, ja silloin — oi, se oli taivaallista musiikkia pimeässä yössä! — kuulimme Montmorencyn haukunnan vastaavan meille. Huutaa mylvimme uudelleen — siitä olisi seitsemän unikekoakin herännyt — en käsitä miksi vaaditaan enemmän melua seitsemän kuin yhdenkään unikeon herättämiseen — ja ajan kuluttua, joka meistä tuntui ijankaikkisuudelta, mutta joka lienee ollut vaan viisi minuuttia, näimme valaistun veneen hitaasti soluvan joen poikki ja kuulimme Harrisin unisen äänen kysyvän missä me olimme.
Emme päässeet selville siitä, miten Harrisin laita oli. Hänessä oli jotakin selittämättömän salaperäistä tänä yönä. Tavallista väsymystä se ei voinut olla.
Hän souti veneen paikkaan, mistä emme mitenkään päässeet veneeseen, ja vaipui heti sikeään uneen. Saimme huutaa ja karjua saadaksemme hänet hereille ja tuntoihinsa! Vihdoin viimein se onnistui ja me pääsimme veneeseen.
Huomasimme nyt, että Harris oli kovin synkän näköinen. Siltä tapaa näyttää ihminen, joka on ollut pahassa pulassa. Kysyimme oliko mitään ikävätä tapahtunut, ja hän vastasi: "Joutsenia!"
Hän väitti, että olimme ankkuroineet veneen aivan joutsenpesän läheisyyteen, ja heti kun George ja minä olimme lähteneet, oli joutsenniamma palannut pesään ja nostanut aika mellakan. Harris oli karkoittanut sen, mutta pian se palasi ukkonsa seurassa. Harris sanoi, että hänellä oli ollut huikea tappelu niiden kanssa, mutta vihdoin hän rohkeutensa ja kekseliäisyytensä avulla pääsi voitolle ja karkoitti ne pakosalle.
Puolen tunnin kuluttua ne palasivat 18 muun joutsenen keralla! Siitä lie sukeutunut kamala sota Harrisin kertomuksesta päättäen. Joutsenet olivat yrittäneet laahata häntä ja Montmorencyä veneestä ja hukuttaa heitä jokeen; ja hän oli sankarimaisesti puolustautunut kokonaista neljä tuntia ja löi kuoliaaksi koko joukon, joka sitten oli uinut tiehensä.