"Siihen punatukkaiseen", selitti Teddy, erottaakseen tytön hänen sisaristaan, jotka äskettäin olivat valinneet kullankarvaisen värivivahduksen.
"Gerty Lovelliin!" huudahti kapteeni. "Oh, olenhan kuullut aina sanottavan, ettei Lovellin tytöillä yhteensä ole penniäkään."
"Vanha mies on aivan häviöllä, siitä olen varma", huomautti Teddy.
"Oh, jokin suuren sikalauman ympäröimä tai timantteja hikoileva setä on sukeltanut ilmoille Australiassa tai Amerikassa tai jossakin muualla", arveli kapteeni. "Ja Billy on ajoissa saanut siitä vainua. Billy tuntee asiansa."
Me olimme yhtä mieltä, että sellainen selitys oli välttämätön, vaikkakin kaikissa muissa suhteissa Gerty Lovell oli juuri se tyttö, jonka järki (jolta tosin ei aina sellaisissa asioissa neuvoa kysytä) itse olisi valinnut "veltostuneen Billyn" toveriksi.
Päivänvalo ei ollut kaikkein ystävällisin häntä kohtaan, mutta iltaseurassa, jossa valaistus oli hyvin sovitettu, oli hän minusta näyttänyt sangen neitseelliseltä. Parhaassakaan tapauksessa ei hän ollut kaunis, mutta huonoimmassakin oli hänessä hyvän kasvatuksen ja hienouden vivahdus, joka hänet suojeli unhotukselta; hän pukeutui mestarillisesti. Luonteeltaan oli hän seurapiirin eduskuvallisia naisia; aina viehättävä, yleensä vilpistelevä. Hän saattoi lörpötellä kirjallisuudesta, taiteesta, moralista, ihmisystävällisistä harrastuksista, filosofiasta ja politikasta — milloin kustakin — samalla vilkkaudella jokaisessa teepöydässä, jossa istui. Hänen hattunsa saattoi aina taata kaikkein viimeisimmiksi ja hänen mielipiteensä samansuuntaisiksi kuin henkilön, jonka kera hän puhui. Pieni rouva Bund, maalarin puoliso, aukaisi kerran, kun tuli puheeksi hänen luonteensa, kauniin suunsa ja sanoi: "Hän on nainen, jolle elämä ei voisi tarjota mitään suurempaa iloa kuin kutsumuksen jonkin herttuattaren luo päivälliselle ja joka ei voisi tuntea mistään suurempaa surua kuin huonosti sopivista vaatteista."
Silloin olisin sanonut, että tämä pikku kuvaus oli yhtä sattuva kuin julmakin, mutta arvelin, ettei kukaan meistä tunne toista perinpohjin.
Onnittelimme veltostunutta Billyä tai, jättääksemme hänen pilkkanimensä klubissa, kunnianarvoisaa William Becil Wychwood Stanley Drayton'ia, kun ensi kerran hänet kohtasimme. Tämä tapahtui sattumalta Savoyravintolan tarjoiluhuoneessa, ja luulen — jollei sähkövalon värähdys minua pettänyt — että hän punastui.
"Viehättävä tyttö", sanoin. "Olette onnellinen mies, Billy."
Tämä oli puhetapa, jota tällaisessa tilaisuudessa tavallisesti käytetään, ja se tuli suuhuni vaatimatta mitään valmistusta, mutta hän tarttui siihen kiinni ikäänkuin se olisi mikäkin vilpittömän ystävyyden helmi.