"Tahtoisin mieluummin jäädä luoksesi, armas", vastasi rouva tavallisesti. "Minua ei huvita mennä yksin ulos. Sinun täytyy tulla pian terveeksi ja ottaa minut mukaasi."
Niin jatkui keskustelu tuon tuostakin, kunnes eräänä iltana, rouvan istuessa yksinään, hoitajatar astui hiljaa huoneeseen, sulki oven ja tuli hänen luoksensa.
"Toivoisin teidän menevän tänä iltana ulos, armollinen rouva", sanoi hoitajatar, "vaikkapa vain muutamaksi tai pariksi tunniksi. Luulen, että se ilahduttaisi herraa, sillä hän kärsii siitä, kun arvelee, ettette sitä tee hänen tähtensä; ja juuri nyt —" vaimo epäröi hetkisen — "ja juuri nyt toivoisin hänen pysyvän levollisena."
"Onko hän heikompi?"
"No, hän ei ole vahvempi, ja luulen — luulen, että meidän on taivuttava hänen oikkuihinsa."
Rouva Drayton nousi, astui ikkunan ääreen ja silmäili kotvan aikaa ulos.
"Mutta mihin minä menisin?" sanoi hän vihdoin ja kääntyi hymyillen.
"Minua ei ole kutsuttu mihinkään."
"Ettekö voi häntä saada uskomaan, että olette kutsuttu?" sanoi hoitajatar. "Kello on seitsemän. Sanokaa menevänne johonkin pöytäseuraan; voitte sitte palata aikaisin. Pukeutukaa, tulkaa alas ja sanokaa jäähyväiset, ja sitte tulkaa yhdentoista aikaan jälleen sisälle, ikäänkuin olisitte juuri palannut."
"Onko teistä se välttämätöntä, hoitajatar?"
"Pitäisin sen parhaana, armollinen rouva. Toivoisin teidän sitä koettavan."