Salissa kysyin erään laulun aikana, jonka hänen orpanansa lauloi, hänen tädiltään tätä seikkaa.
"Miten hänen laitansa on?" sanoin. "Onko hän sairas?"
Vanha neiti nauraa hykersi. "Vielä kerran olette tekin samoin", kuiskasi hän veitikkamaisesti.
"Milloin?" kysyin aika ällistyneenä.
"Kun rakastutte", vastasi hän.
"Onko hän rakastunut?" kysyin hetkisen vaiettuani.
"Ettekö voi sitä nähdä?" vastasi hän halveksivasti.
Olin nuori mies, ja tämä asia kiinnitti mieltäni. "Eikö hän syö päivällistä koskaan, ennenkuin on siitä päässyt?" kysäsin.
Hän katsoi minuun terävästi, mutta tuli ilmeisesti siihen päätökseen, että olin vain yksinkertainen. "Odottakaa, kunnes aikanne tulee", vastasi hän. "Ette ajattele paljo ruokaa — kun todella rakastutte."
Yöllä puolen kahdentoista korvilla luulin kuulevani askelia käytävästä, ja ovelle hiivittyäni ja sen avattuani näin ystäväni vartalon yötakissa ja tohveleissa katoavan portaista alas. Arvelin, että suru oli hänen aivonsa sekoittanut ja että hänellä olisi taipumusta unissakäymiseen. Osaksi uteliaisuudesta, osaksi häntä vartioidakseni, vetäisin housut jalkaani ja seurasin häntä.