"Luonnollisesti ette voi", sanoi rouva Jobson ihaillen. "Ettekä olisi oikea mieskään, jos olisi toisin."
Nyt aloin aavistaa, miksi hänellä oli hattu päässänsä ja miksi hän söi kylmää lampaankylkeä eteisessä.
Seuraavana kesänä vuokrasivat he kauniin vanhan talon Berkshiressä ja kutsuivat minut käymään luonansa eräänä sunnuntai-iltana ja jäämään maanantaihin saakka. Heidän asuntonsa oli virran rannalla ja niin saavuin heille urheilupuvussani. Hän kohtasi minut puutarhassa. Hänellä oli kävelytakki ja valkoset liivit, ja huomasin hänen vilkkuvan alituisesti minuun syrjäkariin ja näytti hänellä olevan jokin huoli sydämellään. Kuului ensimäinen aamukellon humahdus, ja silloin sanoi hän: "Sinullahan ei ole säällistä pukua mukanasi' — vai onko?"
"Säällistä pukua", huudahdin ja pysähdyin hieman ällistyneenä. "Oh — onko jokin paikka revennyt?"
"Ei — ei sitä", selitti hän. "Tarkotan kirkkopukua."
"Kirkko —!" sanoin. "Ethän toki mene kirkkoon näin kauniina päivänä?
Olin vakuutettu, että pelaisit tennistä tai purjehtisit virralla.
Teithän niin aina ennenkin."
"Niin", vastasi hän ja koputti hermostuneesti ruusupensasta ruiskulla, jonka hän oli nostanut maasta. "Katsos — ei se oikeastaan ole meidän tähtemme. Maud ja minä tahtoisimme kyllä, mutta keittäjättäremme — hän on skotlantilainen ja hieman ankara mielipiteiltään."
"Ja tahtoo ehdottomasti, että menette joka pyhäaamu kirkkoon?" tutkistelin.
"No", vastasi hän, "hän pitää sitä kummallisena, jollemme niin tee, ja niinpä teemme sen yleensä, juuri aamulla — ja illalla. Ja iltapäivisin käy meillä muutamia kyläntyttöjä ja me laulamme hieman j.n.e. En mielelläni loukkaa kenenkään tunteita, mikäli vain voin sen välttää."
En sanonut mitä ajattelin, vaan ainoastaan: "minulla on kyllä mukanani sekin puku, jota eilen kannoin. Voin pukeutua siihen, jos tahdot."