"Niin minäkin", kuului vastaus; sitte käänsi hän päänsä pois ja sulki vienosti silmänsä.
Aavistin, ettei keskustelu ollut hänen mieleensä, mutta se sai minut vain yhä päättäväisemmin puhumaan. Minut valtasi halu häntä häiritä, murtaa häiritsemätön rauha, johon hänen olentonsa oli vajonnut ja juurtunut; kokosin voimani ja kävin käsiksi työhön.
"Huvittava lehti tuo Times", huomautin.
"Erittäin", vastasi hän, nostaen sen lattialta ja ojentaen minulle.
"Tahdotteko lukea?"
Olin koettanut ääneni saada niin taisteluun vaativan iloiseksi kuin suinkin, jotta se — kuten laskin — häntä ärsyttäisi, mutta hän käyttäytyi yhä vain kuten mies, joka yksinkertaisesti on ikävystynyt. Taistelin kohteliaasti hänen kanssaan lehdestä, mutta hän väitti väsyneellä ilmeellä yhä, että oli lukenut sen lävitse. Kiitin ylen kohteliaasti. Kuulin hänen vihaavan liikaa kohteliaisuutta.
"Sanotaan, että Times'in johtavain kirjotusten lukeminen on oppitunti englantilaisessa kirjotustyylissä."
"Niin olen kuullut", vastasi hän välinpitämättömästi. "Minä puolestani en ota mitään oppitunteja."
Times kykeni, kuten saatoin huomata, minua vähän auttamaan. Sytytin paperossini ja huomautin, ettei hän metsästä. Hän myönsi tämän tosiasian. Näissä olosuhteissa olisi häntä kieltäminen rasittanut, mutta myöntämisen välttämättömyys kiihotti häntä.
"Minusta näyttää epäsuhtaiselta kahlata peninkulmittain loassa", sanoi hän, "seurana nelinen synkkiä miehiä mustassa puvussa, pari alakuloiselta näyttävää koiraa ja raskas pyssy, tappaakseen siivekkäitä 12 killingin 6 pencen edestä."
Nauroin ääneeni ja huusin: "Hyvä, hyvä — sangen hyvä!" Hän oli sitä lajia miestä, joka naurun ääntä kuullessaan kovasti kauhistuu. Olin aikeissa taputtaa häntä olalle, mutta ajattelin, että se hänet mahdollisesti kokonaan karkottaisi pois.