"Ulla, min Ulla, säj, får jag dig bjuda rödaste smultron i mjölk och vin…"
Ja Lauri Falk yhtyi lasi koholla lauluun. Yhtäkkiä huusi Mimmi meluten:
"Halloo, halloo, Tommola, tuolla on muikkuja."
Svea oli väistynyt hiljaa erilleen, mennyt iltaisen rantametsän varjoon, kun Falk oli yhtynyt hänen äitinsä rallatukseen. Sirona ja samalla upeana kuin nuori kukka näki Lauri Falk hänen väistyvän; ja tuokion kuluttua hän alkoi ajatuksissaan kuljeksia sinne päin kuin Sveakin. Hän näki sitten Svean istumassa tuolla kivellä, vastapäätä toista pientä saarta, jonka kuva kuulsi vedessä tummanvihreänä, keskellä tummuutta pitkä, hopeinen viiru. Svean kasvot näyttivät nyt omituisen totisilta, melkeinpä närkästyneiltä.
"Miksi nyt niin vakavana?" kysyi Falk häneltä heltyneenä.
Silloin katsoi Svea häneen jollakin tavoin moittivasti. Lauri Falk kummasteli tuota katsetta, ja kun ei vastausta kuulunut, istahti tytön eteen kivelle. Yhtäkkiä pälkähti Falkin päähän Svean äiti; miten erilaisia hän ja Svea olivat; ja silloin hän sanoi Svealle hiljaa ja arastellen, kun ei tiennyt, kuinka tuota asiaa mainita:
"Olenko minä teitä jotenkin loukannut, Svea-neiti?"
Lauri Falk odotti jälleen.
"Ah, jos te tietäisitte!" huudahti Svea hiljaa. "Tekö loukannut, ei niin. Minun on vain usein niin vaikea olla, näin iloisessa seurassa. Minä tahtoisin pois, pois täältä, kotoa…"
Svea näytti niin miettivältä ja kärsivältä, että Falk sanoi hiljaa ja pehmeällä äänellä: "jos voisin, tahtoisin teitä ymmärtää." Silloin Svea virkkoi yhtäkkiä: "Ettekö ole kuullut jotain … että olen talossa ikäänkuin lapsipuoli?"