Lauri Falk säpsähti hiukan, hellyydestä ja samalla jonkinlaisesta pelosta. Jokin tunnustus nyt oli tuleva. Svea katsoi häneen syvin, tuskallisin silmin. Lauri Falkin mieleen johtuivat maisteri Bongmanin jutut Könölinien perheestä. Hän vaikeni hetken, mutta kun selitys viipyi, kysyi hän hiljaa:
"En tiedä, mitä tarkoitatte. Ettekö voi minulle sanoa? Minä tahtoisin mielelläni teitä kuulla!"
Lauri Falk ojensi tytölle kätensä, ja Svea antoi omansa ja värähti arasti. Sitten hän sanoi:
"Niin, tietysti tekin sen olette kuullut, kuten kaikki, koko kaupunki, äidistäni. Ja tuosta Adlerista! Kerronko, tohdinko? Siihen meni niin kauan, ennenkuin voin ymmärtää ihmisten puheita. Viimein tuli isä ja selitti kaikki; minä olen niin onneton, että tuo, Adler, saattoi olla sellainen. Ja isäkin. Mutta hän toki kärsii, hän on sellainen, isä."
Ja Svea puhkesi kyyneliin.
"Kertokaa", pyysi Lauri Falk ja veti hiljaa Svean käsiä pois hänen kasvoiltaan. Svea sanoi: "Että hän pettää köyhiäkin, se on niin, niin julmaa. Mutta hän toki kärsii siitä, hän on mitä on. Mutta toinen, niin matala. En voi puhua nyt. Ehkä toiste…"
"Ketä tarkoitatte?" kysyi Lauri Falk jälleen, kun Svea vaikeni. Svea vastasi ainoastaan:
"Voi, olen niin epähieno, että sellaista sanon. Tehän olette näkevä sen, kai te olette näkevä, herra Falk?"
Lauri Falk aavisti, että Svea tarkoitti nyt äitiään, vaikkei hän virkkanut mitään. Hänet valtasi liikutus ja hän otti lujemmin Sveaa kädestä ja huudahti:
"Mutta te, tehän olette toista kuin muut, tuolla kaupungissa."