Olipa siinä ateriaa, olivat kalliolla valkealla liinalla lautaset, lasit, kantalasit myöskin, oli valkeaa leipää ja mustaa, tuoretta voita ja munia, vaaleanpunertavaa silavaa ja kullanruskeaa savusiikaa, oli hummereita, punaisia kuin veri, ja maukasta volovangia, oli kirkasta viinaa.
"Hvila vid denna källa!"
viritti Lauri Falk laulun, kitarallaan säestäen.
"Vår lilla frukost vi framställa; rödt vin med pimpinella",
yhtyi Maissi-rouva kimakalla, nauttivalla äänellä lauluun.
Ja Lauri Falkin pehmeä barytoni kaikui leikitellen:
"Och en nyss skjuten beckasin!"
Niin lauloivat nauttivan aikansa lapset, keskellä vihannoivaa luontoa; ja suuret vedet kaikuivat valkeina ja päilyvinä sanoja ja kitaran näppäyksiä.
* * * * *
Lauri Falk oli illalla koukut laskettuaan noussut konttoristin kanssa Myhkyrin korkeimmalle huipulle, sammaleiseen kallionkoloon kuin hyllylle, suuren kuusen lehvien alle. Hän oli oikein autuas, hänen päässään alkoivat kuohahdella suloisen sekavasti uudet unelmat, hän ajatteli neitoa, joka yhtäkkiä oli niin avannut hänelle sydämensä, että puhui hänelle kohtalostaan, orpoudestaan, jopa vanhemmistaan. Ja Svean avomieliset, syvät, puhtaat silmät mielessään oli hän sitten kuunnellut nautinnolla juomia maistelleen Heitukan katkonaisia juttuja menneiltä ajoilta: se ja se henkilö oli kuollut, se ja se eli vielä. Mutta kun Heitukka rupesi kertomaan omistaan: tässä hän nyt oli, kurja raukka, palveli kuin orja tuollaista huijaria; silloin tuntui kuuntelu Falkista jollakin tavoin häiritsevältä ja hän oli Heitukan viereen kalliopengermälle nukkuvinaan; nukahti tosiaan, sammaleiselle vuoteelle, suuren kuusen oksien suojaan.